Viidakon katkoista terveisia!
Elelin Marcelon perheen luona Cayambessa loppupeleissa nelja paivaa. Lauantai-iltapaivana osallistuttiin kylan aluepoliittiseen kokoukseen, jossa kaytiin kiivaita keskusteluita paivanpolttavista aiheista, ainakin aanenvoimakkuudesta ja sanan "dollar" toisteluista paatellen. Paastyamme vihdoin livistamaan paikalta Marcelo kokkasi meille paivallista, jonka jalkeen oli tarkoitus lahtea tanssimaan. Marcelo kuitenkin raahasi minut kavereidensa mukana allottavaan yokerhoon, jossa pauhasi discomusa ja porukka keskittyi kaljankiskontaan. Lahtipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa ei meno yokerhoissa muutu pallon toisellakaan puolen. Humalaiset nuoret (ja vahan vanhemmatkin) elostelee alkuillan tutka paalla ja kellon alkaessa lyoda pikkutunteja ja promillemaaran veressa kohottua on yon ainoa tavoite etsia itselleen aamuyoksi seuralainen punkanpohjalle ja tata ennen kahmia hanta "tanssin" lomassa minka ehtii, odottipa sitten kotona jo siippa tai ei. Jonkun aikaa tuijotettuani ihmisten humalaista hytkymista tanssilattialla kohtalo puuttui peliin ja kapakin lavalle asteli kuubalainen laulava duo. Heidan managerinsa (tai joku heidan seurassaan oleva keski-ikainen naikkonen) jostain universumille viela tuntemattomasta syysta taas tunsi tarvetta tarjota minulle erityiskohtelua ja niinpa han ohjasi minut eturiviin muiden ohitse. Myohemmin duon vaihtaessa bachtata-moodin paalle samainen naishenkilo ohjasi minut ja seurueessaan kulkevan miehen tanssimaan parina extradille ja myohemmin sain bandin cd-levyn lahjaksi!
Sunnuntaina nukuttiin miltei puolille paivin. Vaikka vuoristossa palelee taukoamatta siella myos nukuttaa kuin laiskiaista paivisin (ja oisin) eli alyttoman hyvin viileassa kolmen painavan takin alla ohutta ilmaa hengitellessa. Iltapaivalla Marcelon kaveri Tati tuli poikansa kanssa kylaan ja valmistettiin porukalla spaghettia. Haarukoitiin appeet alas ja ulostauduttiin puistoon viettamaan aurinkoista sunnuntaita. Marcelo, taman sisarenpoika ja Tati poikansa kera pelasivat koripalloa minun tutkiessa kamerani kanssa ymparistoa. Ehtoolla lupauduin mina vuorostani valmistamaan illallisen ja kaytiin ostamassa supermarketista tortillatarvikkeet. Koko perhe tuli syomaan ja kaikki olivat innoissaan kokkailuistani. Oli kuulemma vaikeaa syoda tortilloja suomalaisittain mutta kuitenkin herkullisia ja varsinkin salaatti oli porukalle mieleinen. Evaat maistui perheelle niin hyvin, etta Marcelon aiti paatti tehda samanmoista salaattia seuraavaksi paivaksi ruokakioskiinsa myyntiin ja maanantai-iltana perheen toiveesta syotiin uudemman kerran tortilloja suomalaisittain!
Maanantaina lahdin Marcelon mukana paakaupunkiin Quitoon. Marcelo katosi yliopistolle mekaniikan luennolle ja mina seikkailin miljoonakaupungissa ulkomaalaisministerioon. Minulla ei ollut Quiton karttaa ja valimatkat ovat pitkia mutta kyselin paikallisilta maanantain aamuruuhkan keskella tieta ja paasin kuin paasinkin vihdoin perille neljalla eri bussilla ja vielapa suoraan oven eteen. Ministeriossa hurahti reilu tunti ja loppupaiva meni fiilistellessa vanhoja tuttuja huudeja, ostaessa paikallisen puhelinnumeron telefooniini ja etsien pronaatiotuella varustettuja juoksukenkia onnistumatta kuitenkaan hankkeessani. Iltapaivalla nousin Cayamben bussiin ja olin illansuussa taas himbessa Marcelon luona hytisemassa kylmasta.
Tiistaiaamuna heratyskello parahti soimaan klo. 03:40 ja reilua tuntia myohemmin istuimme torkkuen Marcelon kanssa Quitoon matkaavassa bussissa. Perilla han roijasi kimpsuni ja minut valtatien varteen ja kaski tuijottaa silmamuna kovana ohiajavien bussien tuulilaseja ja heiluttaa hulluna kasiani eessuntaassun, kun huomaan kyltin Tena. Tuntia myohemmin kymmenien ja taas kymmenien bussien vilahdellessa ohi vasyneille verkkokalvoilleni vihdoin ilmestyi teksti Tena ja paasin nukkumaan jaakylmaan bussiin. Bussikyyti sademetsan siimekseen kesti viisi tuntia ja hetkittain ollessani hereilla sain ihailla ymparillani nousevia jylhia vuoria, niilta valuvia lukuisia vesiputouksia ja lumihuippuisia vulkaaneja. Matkan aikana bussissa oli myos mahdollisuus tuijotella huumorileffaa televisiosta mutta mina tulin onnellisemmaksi katsellessani kanssani matkaavia latinoita nauramassa elokuvan vitseille. Mikaan maailmassa ei tee minua iloisemmaksi elamassani kuin nahda onni toisen ihmisen kasvoilla ja hymy huulilla.
Elelen nyt siis Ecuadorissa, sademetsaalueella Tenassa Napon laanissa. Kaupungissa ja lahiseuduilla vuorilla seka viidakoissa elelee lukuisia Ecuadorin alkuperaiskansoja, mm. kichwaa puhuvia kichwoja ja syvemmalla viidakkoalueella wao-kielta puhuvia waoraneja. Tyoskentelen taalla vapaaehtoisena Suomen ulkoministerion ja Suomen Vapaakirkon rahoittamassa hankkeessa, jossa
luodaan erityistarpeita omaaville kichwa-kansan oppilaille inklusiivisen
ja erityisopetuksen mallia. Tarkoituksenani on tyoskennella nimenomaan ecuadorilaisen viittomakielen ja kuurojen alkuperaiskansalaisten eli intiaanien parissa. Talla hetkella yritan omaksua paikallista viittomakielta, lisaa espanjaa seka edes hitusen intiaanikielia.
Asun Suomen Vapaakirkon projektityontekijan Joannan ja hanen 9-vuotiaan poikansa Mikaelin kanssa. Joanna on asunut Ecuadorissa jo 16 vuotta ja ihmisena han on vallan avoin, tasapainoinen ja ystavallinen nainen. Minulla on oma huone, peseydyn paivittain lampimassa suihkussa ja talossa tyoskentelee ihana kotiapulainen Selja, joka pesee pyykkimme, siivoaa talomme ja kokkaa herkullisen lounaan joka paiva. Lemmikkeina meilla on koira Max, joka karkaa joka paiva kadulle pienesta reijasta portissa ja hellyydenkipea nimeton kissa. Projektissa tyoskentelee Joannan lisaksi toinenkin lahetystyontekija HUMAKista kansalaistoiminnan koulutusohjelmasta valmistunut nauravainen Hanna seka paikallisen yhteistyokumppanin, IPEE-kirkon sosiaalisentyon saation FACEn tyontekijat Rolando (FACEn puheenjohtaja ja hankekoordinaattori), Santiago ja Bethy.
Kuinka paadyin vapaaehtoistyontekijaksi viidakkoon tyoskentelemaan kuurojen intiaanien hyvaksi? Lyhyesti ja yksinkertaisesti, avasin suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sattuipa kerran ruokapoydassa, kesken tulkin tyopaivan, kun vieressa istuva vanhempi mies uteli tulkin haluja edeta urallaan. Kysymykseen tulkki vastasi urapolun olevan lahdossa laskusuuntaan, silla Latinalaiseen Amerikkaan on sydan syrjallaan. Ei kulunut hetkea tai kahta, kun samainen mies retuutti kasipuolessaan ecuadorilaista tyotoveriaan tulkin jutuille ja kohta espanja hallissa raikasi. Sahkopostiosoitteet vaihtuivat ja iltapaivalla tyopaivan jalkeen tulkki kera kahvikupposen runoili kirjetta maapallon toiselle puolen, tuntemattomalle, suomalaiselle, ecuadorissa tyoskentelevalle, erityisopettajanaiselle. Rattaat nytkahtivat kayntiin, kului viikkoja, kului kuukausia, kun kodittoman tulkin tyopaikalle saapui Ruotsista, Ecuadorin Suurlahetystosta viisumipaperit.
Blogin luonne nyt hetkellisesti muuttuu ja kirjoitukset harvenevat, silla keskitan energiani nyt reissuamisen sijaan auttamaan. Lisasin facebookin profiiliini valokuvia matkani varrelta Vali-Amerikasta, katselkaa mikali mielenne nain halajaa. Hankkeen etenemista voi seurata ja otoksia intiaanilapsista voi katsella projektin facebook-sivuilta: https://www.facebook.com/naponlaaninvammaishanke tai blogista: http://ecuadorinvammaishanke.blogspot.com/. Haluan tehda elamani aikani edes kerran jotain hyvaa muiden hyvaksi, pyyteettomasti ja palkatta, siksi nyt istun sademetsassa kuunnellen sateenropinaa Andien ymparoimana. Olen onnellinen minulle suodusta mahdollisuudesta tulla tanne tyoskentelemaan projektiin ja aion tehda parhaani osoittaakseni olevani vastaanoton arvoinen.
Ikava Suomea ei ole mutta tottakai te ystavat ja perhe olette mielessani paivittain! Besos!
Emmi
Ihastutetaan, vihastutetaan ja sovitaan, jookoskookospähkinä!
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
lauantai 7. syyskuuta 2013
Adios Centro America
I'll miss you Central America but I'll come back for sure!
Bocas Del Torossa nautimme kuumasta auringosta ja saariston kosteudesta viikon verran. Aika kului iloiten delffiineista hotellin terassilta, pelaillen mustaa maijaa iltaisin, nauraen kippurassa ja minun tingaten tiukkana hintoja. Juhakin jo muistaa eniten kayttamani lauseet: "cuanto vale? muy caro... tal vez un poco menos? Soy chica pobre (Paljonko tekee? tosi kallis... jospa hiukan vahemman? Olen koyha tytto)". Opetin Juhalle myos salsan ja bachatan perusaskeleita yhtena iltana paikallisessa salsabaarissa ja taytyy sanoa, ettei ennen ole kohdalleni osunut moista tanssipartneria. Juha on ilmiomainen luonnonlahjakkus, on vaikea loytaa maailmasta yhta sulavaliikkeista suomalaismiesta, jolla lanteet heiluu kuin mustekalalla ja jonka rytmitaju on tarkka kuin sekuntikello. Suomalaistytot pitakaa varanne, kohta muuttuu meno Helsingin salsajuhlissa kertaheitolla!
Torstaina tinkasimme hyvalla hinnalla vesitaksin allemme ja kavasimme perhospuutarhassa toisella puolella saarta. Perjantaina hakeuduimme jalleen beachille ja upotimme varpaamme hiekkaan Red Frog - nimisella rannalla Bastimentos saarella. Rannalla vilisi paikallisia lapsia, jotka kantoivat punaisia sammakoita banaanilehtien sisalla kaupaten niiden valokuvausoikeuksia dollarilla turisteille. Onneksemme olimme kuitenkin paivana edellisena perhospuistossa napanneet jo kuvia niin punaisista kuin keltaisista, vihreista ja taplikkaistakin sammakoista. Paivan paatteeksi palattuamme satamaan odottamaan vesitaksikuljettajaamme vilkaisimme sisaankaynnilla olevaan karttaan ja tajusimme viereisella rannalla olleen vesikilpikonnien hautomispaikan! Kylla harmitti mutta kivi putosi sydamiltamme kuultuamme muutamaa paivaa myohemmin, ettei vesikilpikonnien nakeminen rannalla ole kovin todennakoista paivasaikaan.
Lauantaina suuntasimme jalleen paatilla viereiselle saarelle ja vietimme paivan tutustuen Old Bank - kylaan. Saarella ei ollut lainkaan tieverkostoa ja saaren asukkaat olivat jarestaan mustia. Kuulimme ymparillamme vain karibialaisaksentilla varustettua spanglishia (espanja-englantisekoitusta), josta ei ottanut tulkkikaan selvaa. Bastimentos saari oli vallan viehattava ransistyneine taloineen, likaisine pientaroineen ja vapaana vilistavine koirineen, kylla olisi ollut jarjestelmakameralle jalleen kayttoa! (iPhonella otettuja kuvia loytyy Instagram - sovelluksesta nimella lemmemmi joko alypuhelimella tai Internetista osoitteesta: http://www.iphoneogram.com/u/366374435/)
Bocas Del Toron saaristo oli kaiken kaikkiaan kaunis paikka massaturismista huolimatta. Paratiisi se olisi varmasti pilvenhajua halajavalle bilekansalle, silla kadulla ei tarvinnut montaa minuuttia paikallaan seisoskella kun ymparilla alkoi pyoria huumekauppiaita kuin Suomessa hyttysia juhannuksena ja turistintayteinen yokerho loytyi vain paata kaantamalla. Paivisin kiusanamme olivat paikalliset "oppaat", jotka pyorineen lyottaytyi seuraamme kysellen paivan epistolaamme, jotta voisivat johdattaa meidat ravintolaan, vesitaksiin tai bussiin ja vastaanottaa nailta pienen tipin turistien tuomisesta. Myohemmin hoksasimme paasevamme tyypeista eroon kertomalla olevamme menossa jatskia syomaan ja siita tulikin jokapaivainen maaranpaamme. Hotellimme vaikutti ensi silmayksella taydelliselta mutta myohemmin neniimme kantautui paiva paivalta voimistuva homeen haju, yovartija soi evaitamme jaakaapista ja viimeisena yona Juha herasi yolla torakan tehdessa uutta kampausta taman tukkaan.
Sunnuntaiaamumme lahti kayntiin viimeisella hypylla laiturilta mereen aamu-uinnille, jonka jalkeen kokkasimme jaljella olevat evaat aamiaiseksi jaakaapista ja matkustimme vesitaksilla maihin. Almirante kylassa odottelimme hetken Davidiin matkaavaa bussia, joka ilmestyikin paikalle suht nopeasti. Olimme linja-autoasemalla melkein viimeisena paikalla eika bussissa ollut tilaa kuin muutamalle uudelle matkustajalle. Kyytiinhaluajia oli reilut kymmenkunta ja olimme jo valmistautuneet odottamaan seuraavaa bussia mutta kuljettaja valitsi kyytilaisensa ilmeisesti parstakertoimen perusteella, silla hanen katseensa kohtasi muiden ihmisten yli minun silmat ja hetken tuijotettuaan han kysyi kenen kanssa olen liikenteessa. Nainpa parin rinkan bussinkatolle heittohetkea myohemmin istuimme Juhan kanssa etupenkeilla kuskin vieressa matkalla Davidiin! Matkalla bussimme pysahtyi yllattaen, kun laiskiainen oli ylittamassa tieta. Laiskiainen on varmasti maailman hitain elain, se ryomi tien yli hitaammin kuin kastemato kuivalla asfaltilla Suomessa ja niinpa bussin adjutantti hyppasi ulos bussista, tarttui laiskiaista niskavilloista kiinni ja tarjosi talle ilmaisen kyydin toiselle puolen tieta. En ollut koskaan ennen nahnyt laiskiaista niin lahelta ja hihkuinkin koko loppumatkan onnesta soikeana bussissa ja kertoilin ymparilla oleville kanssamatkustajilleni sen olevan elamani paras paiva!
Davidissa nautittiin hetki hedelmasmoothieista ja mustekaloista odotellessamme jatkoyhteytta. Illalla olimme perilla Santiagossa ja otimme taksin tripadvisorin suosittelemaan (kylan ainoaan) hostelliin. Majoitus ei ollut kummoinen ja omistajan tyttaren esitellessa huoneita han samalla puisteli muurahaisia sangyilta. Hinnat olivat tuplat (10$) mita tripadvisor lupasi ja hostellista ei paassyt enaa klo. 21 jalkeen poistumaan. Wifi ei toiminut ja eika ulkosuihkussa ollut valoa. Vietimme Santiagossa vain yhden yon ja aamulla varhain kavelimme rinkat selassa muutaman kilometrin bussiasemalle ja jatkoimme matkaamme paakaupunkiin. Panama Cityyn saavuimme jo puolen paivan aikaan ja jaimme bussiterminaalin ostoskeskukseen syomaan ja kiertelemaan kauppohin paivaksi. Ennen pimeaa kavimme tiukan hintakeskustelun taas taksikuskin kanssa, joka kohta vei meidat haluamaamme hintaan hostellille Panama Cityn keskustaan.
Tiistaina leikimme oikeita turisteja ja kavimme tutustumassa maailmankuuluun Panaman kanavaa. Olimme liikenteessa hyvissa ajoin ja onneksemme kanavaa oli juuri ylittamassa kaksi jattisuurta risteilyalusta. Tuijotimme kuin nalkaiset koirat kanavan siltojen avautumista ja sulkeutumista, merivesien nousua ja laskua sektoreissa ja paatimme menna viela katsomaan lipun hintaan kuuluvan 3D-elokuvan kanavan elokuvateatteriin. Juhan kielitaito karttui kolmessa viikossa jo miltei natiiviksi, joten paatimme valita espanjankielisen elokuvan englannin sijaan. Kumpikaan ei ymmartanyt elokuvan taustalla kuuluvasta selostuksesta juuri mitaan mutta keskityimme ihailemaan visuaalista esitysta kanavan historiasta ja toimintaperiaatteista.
Kanavalta jatkoimme paivaamme Summit-elainpuistoon ja puutarhaan. Elaintarhan asukkaat olivat luonnosta tai laittomista kodeista pelastettuja, loydettyja tai hylattyja elaimia, kuten tiikereita, leopardeja, paljon erilaisia apinoita, panttereita, krokotiileja, kaimaaneja, erilaisia lintuja ja paatahtena jaguaari, joka ei valitettavasti ollut kotona. Illalla pimean laskeuduttua napattiin halvat kiinalaismossot hostellin laheisessa kuppilassa naamareihin ja talsittiin niskat kenossa ihastelemaan Panama Cityn lukuisia pilvenpiirtajia. Aikamme kaveltyamme yhytimme Hard Rock Cafen ja Hard Rock Hotellin ja marssittiin muina miehina sisaan varvassandaaleissamme. Juha osti oluen ja maksoi siita viisinkertaisen hinnan (5$) muihin maan kuppiloihin verrattuna. Muutamaa minuuttia myohemmin Juhan kiskaistuaan olpposen imeytymaan verenkiertoonsa, katsoimme hissinovien sulkeutuvan edessamme ja valitsimme kerrosnumeroksi 62. Paadyimme suljetun skybaarin terassille ja hakellyimme aarettoman kauniista suurkaupungin valomeresta miltei kylan korkeimmasta pilvenpiirtajasta kasin. Hullua ajatella, etta Panama Cityn moderni keskusta korkeine rakennuksineen on rakennettu viimeisen 15 vuoden sisalla eli sen jalkeen, kun Panaman kanava siirtyi USAlta panamalaisten omistukseen.
Keskiviikkona suunnitelmissamme oli viettaa reissun viimeinen rantapaiva laheisella kukkaissaarella mutta Juhan mahaan oli sattunut koko yon eika han ei ollut ummistanut silmiaan koko yona. Kipu ei viela aamullakaan hellittanyt otettaan taman vatsalaukusta, joten paatimme jattaa retken valista. Juha lepasi paivan hostellilla ja mina hopotin joutavia muiden reissareiden kanssa ja myohemmin lahdin espanjalaisen hostellintyontekijan kera taidemarkkinoille. Palattuani iltapaivalla tyhjan huoneemme sangylla odotti lappu, jossa Juha kertoi lahteneensa sairaalaan, koska epaili umpisuolentulehdusta. Laitoin halle tekstarin kysellakseni mika meno klinikalla ja odotin hostellilla muutaman tunnin taman palaavan tai soittavan. Juhaa ei kuitenkaan alkanut kuulumaan, joten etsin sairaalan puhelinnumeron kasiini ja soitin kysellakseni Juhan vointia. Sain vastaukseksi Juhan potkottavan ensiavussa ja odottelevan lukuisien testien tuloksia. Paatin lahtea pitamaan Juhalle seuraa ja nappasin kadulta taksin. Matka sairaalalle kesti tovin ja toisenkin kaytyamme pussailemassa kuskin tytarta ja tankkaamassa lisaa menovetta kaaraan reitin varrella mutta matka oli yksi mielenkiintoisimmista ikina, silla kuskille tuli akkinainen halu avautua minulle ja niin ruodittiin yhdessa taman kaksiavioisuutta, huumeriippuvuutta ja huumevierotusryhman toimivuutta 12 askeleen ohjelmineen, huumediilausuraa yms. Paastyani vihdoin perille ja loydettyani Juhan puolialasti leikkauspedilta kirurgi saapui parahiksi paikalle kertomaan, etta potilas voidaan kotiuttaa kaikkien testitulosten ollessa normaalit.
Juhan kirjautuessa sairaalaan hanen oli ensitoikseen pitanyt maksaa 200 dollaria ennen kuin kukaan oli suostunut edes aloittamaan tutkimuksia. Harva puhui englantia, joten Juhaa kiikuteltiin ympari sairaalaa ummikkona pyoratuolissa ja kasimerkein kaskettiin laskemaan housuja, jotta tutkimukset voidaan suorittaa perusteellisesti. Tippakin oli nakattu taman kammenselalle mutta valitettavasti panamalaiselta hoitsulta oli unohtunut aukaista letkun tippalukko ja muutaman tunnin kuluttua jonkun huomattua erheen, laskettiin Juhan suoniin suolavetta triplanopeudella. Kaikki paattyi kuitenkin onneksi hyvin ja kipukin katosi itsestaan, oli kuulemma vain ilmaa vatsassa, joka painoi ymparilla olevia sisuskaluja aiheuttaen nain kipua senor Miettiselle.
Keskiviikkoiltana vasynyt potilas kavi ajoissa unten maille ja mina jain aulaan tanssimaan salsaa hostellintyontekijoiden kanssa ja myohemmin puutarhaan kuuntelemaan yhden elamankertaa pikkutunneille saakka. Kuuntelin korva tarkkana espanjaksi tarinoita taman kehonrakennuskisoista, huippumalliurasta, stripparin tyosta, finanssialan opiskelusta yliopistossa, ex-tyttoystavista, testosteronin liikaerityssairauksista, iskias-vaivoista, paallikon tyosta kaupanalalla, kalastuksesta (ja Rapala-vieheiden fanituksesta), luottotietojen menetyksesta, masennuksesta ja tyottomyydesta, personal trainerin tyosta, lapsuudesta saarella jne. Valilla tuntui, etteivat kaikki tarinat voi millaan olla totta mutta tyypilla oli nayttaa kuvia miltei jokaisesta ajanjaksostaan elamassa enka toisaalta keksi syyta, miksi han olisi moiset tarinat paastaan repaissyt.
Viimeisena paivana Panamassa kieriskeltiin vanhassa kaupungissa ja shoppailtiin tuliaisia Juhalle Suomeen vietaviksi. Ilta hurahti pakkaillessa ja kaytiin aikaisin vallyjen valiin, silla perjantaina kellot soivat jo klo. 3.40. Juhan lento lahti klo. 7.00 ja mina hopotin aamun lentokentalta kasin Viberissa Suomeen ja chattailin kavereille. Panama oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen yhdistelma latinalaista kulttuuria ja USA:n henkea. Jenkit ovat tuoneet mukanaan pikaruokaketjut ja miltei kaikki suuret brandit seka erilaiset lisamaksut + verot hintoihin, esimerkiksi maan sisaisiin lentoihin tulee miltei puolet lisaa kun mukaan lasketaan lentokenttavero, polttoainemaksu, myyntivero seka matkatavaroista aiheituvat kustannukset. Panamassa asuu myos suuri joukko kiinalaisia, jotka tayttavat tyopaikat ruokakaupoissa ja puhelinliikkeissa. Ihmettelin kerran aaneen kiinalaisten suurta lukumaaraa Panamassa ja joku paikallinen tiesi kertoa, etta Panamalla ja Kiinalla on siirtomaatausta.
Yksi mielenkiintoisimmista ilmioista Panamassa oli kuitenkin se, ettei mikaan ole koskaan sita milta nayttaa. Hostelleissa mainostetaan WiFia - ok, kylla loytyy muttei ollut puhetta toimiiko se. Retkella on veneessa kylmalaukku omille virvokkeille - ok, olihan se muttei ollut puhetta onko sen sisalla lainkaan jaita. Jaakaapissa voi sailyttaa omia ruokia - ok, kyllahan ne ruoat sinne voi laittaa mutta ei ollut puhetta onko jaakaappi paalla tai etta syoko yovahti ne tyovuoronsa aikana. Maen paalla on kahvila - ok, on kahvila kylla mutta ei ollut puhetta myydaanko siella kahvia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kukaan ei toisaalta koskaan valehdellut mutta osa tarinasta vain jatettiin kertomatta, ei ollut puhetta!
Monet seikat olivat Panamassa kuten muissakin Vali-Amerikan maissa. Useinmiten niin kaupat, hostellit, pesulat kuin ravintolatkin sijaitsee samassa osoitteessa liikkeen omistajan perheen kanssa. Lapset ovat osa arkea eika paivahoitojarjestelmasta ole kuultukkaan, muksut kulkevat mukana siella missa aikuisetkin ja vilistavat jaloissa aidin tarjoillessa turisteille ruokaa tai istuvat veneen keulassa isan ohjaillessa venetaksia. Reppureissaaminen olisi varmasi monin kerroin mutkikkaampaa, jos olisi allerginen ruoalle tai elaimille, silla harvoin taysin tietaa mita nenan edessa olevalla lautasella on ja poikkeuksetta kaikissa hostelleissa seuraa pitavat koirat ja kissat. Thank God minua on siunattu allergiattomalla elamalla ja voin pistella poskeeni mita tarjotaan ja paijata elukoita kyllastymiseen saakka. Jos joskus elamassani asetun, haluaisin ensi toikseni itselleni elamankumppanikseni pienen koiranpennun, pienen karvapallon tuhisemaan sangyn viereeni.
Perjantai-iltapaivana koneeni yhden vaihdon jalkeen laskeutui Quiton lentokentalle Ecuadoriin, jossa vanha ystavani Marcelo oli veljensa kanssa minua autolla vastassa. Pojat tyoskentelee ruusulahetteina, joten loppupaiva hurahtikin kuorma-autolla ajellessa sinne tanne ruusuja toimittamassa. Illalla saatiin duunit paatokseen ja ajeltiin Marcelon kotikaupunkiin, Gayambeen. Tyopaiva kesti odotettua pidempaan, silla iltapaivalla oli parhaillaan menossa televisiossa Columbia-Ecuador jalkapallo-ottelu eika nain ollen ruusujen vastaanottajia nakynyt mailla halmeilla. Illalla ajeltiin viela hetki kartsaa kylalla, kunnes Marcelo roijasi rinkkani kotiinsa, jossa asuu hanen lisaksi aiti, alakerrassa veli perheineen ja tien toisella puolen sisko perheineen. Illalla tuijoteltiin leffaa (tai mulla taisi silmat pysya auki kokonaiset 5 minuuttia) ja kaytiin nukkumaan.
Aamulla herasin aikaisin ja nautin pitkasta kuumasta suihkusta ihoni punoitukseen asti. Marcelo ja taman aiti valmisti myohemmin aamupalaa ja syotiin porukalla. Aamupaiva suttaantui maleksiessa kylalla Marcelon kanssa ja keraillen katseita kylalaisilta, silla taidan olla ainoa valkoihoinen koko kaupungissa. Gayambe on ihastuttava viilea vuoristokaupunki, jonka asukkaat ovat paaosin kauniita pitkatukkaisia intiaaneja. Naiset kantavat vauvoja selkaliinoissaan ja miehet ovat letittaneet pitkat mustat hiuksensa aamulla ennen kylalle lahtoa. Ihmiset pukeutuvat perinneasuihinsa ja kayttavat niihin kuuluvia koruja ja paahineita. Tanaan on lauantai ja Gayambessa oli paivalla paljon eloa ja toimintaa, nautin etela-amerikkalaisesta kulttuurista koko sielullani Marcelon esitellessa minulle kotikaupunkiaan ja tuttaviaan. Iltapaivalla Marcelo katosi taas ruusuja veljensa kanssa kuljettamaan ja mina jain kotiin syomaan mansikoita ja kirjoittamaan teille blogia:)
Andeilla olen jalleen vuoden poissaolon jalkeen, tuntui eilen kuin olisin kotiin tullut nahtyani taas tutut huudit. Ilma on korkeudesta johtuen raikas ja palelen jatkuvasti kuin muliksi ajelti lammas halla-aamuna. Tuntuu kuitenkin hyvalta olla Ecuadorissa ja kuunnella heidan selkeaa espanjaansa. Reissuni jatkuu taas yksin vaikken oikeasti juuri koskaan yksin olekaan. Juhan kanssa oli ratkiriemukasta reissata muutama viikko, nauroimme vedet silmissa vatsalihakset helliksi paivittain. Kanssamatkustajamme varmasti usein luulivat meidan olleen vedellyn muutakin kun kahvia naurun raikaessa paikassa kuin paikassa. Tyyppina Juha on helppo hahmo, matkustaminen sujui suht ongelmitta ja pelasimme hyvin yhteen. Han myos rikkoo miltei kaikki suomalaismiehen stereotypiat ja on ajattelevainen mies, ollapa karpasena katossa kun han avaa rinkkansa ja esittelee tuliaisensa, lukuisat tuliaisensa yhdelle jos toisellekkin hanelle tarkealle ihmiselle taman hetkisessa elamassaan.
Nauttikaa tunnelmallisista syksyilloista ja iloitkaa alkavasta ruskasta,
Emmi sola
Bocas Del Torossa nautimme kuumasta auringosta ja saariston kosteudesta viikon verran. Aika kului iloiten delffiineista hotellin terassilta, pelaillen mustaa maijaa iltaisin, nauraen kippurassa ja minun tingaten tiukkana hintoja. Juhakin jo muistaa eniten kayttamani lauseet: "cuanto vale? muy caro... tal vez un poco menos? Soy chica pobre (Paljonko tekee? tosi kallis... jospa hiukan vahemman? Olen koyha tytto)". Opetin Juhalle myos salsan ja bachatan perusaskeleita yhtena iltana paikallisessa salsabaarissa ja taytyy sanoa, ettei ennen ole kohdalleni osunut moista tanssipartneria. Juha on ilmiomainen luonnonlahjakkus, on vaikea loytaa maailmasta yhta sulavaliikkeista suomalaismiesta, jolla lanteet heiluu kuin mustekalalla ja jonka rytmitaju on tarkka kuin sekuntikello. Suomalaistytot pitakaa varanne, kohta muuttuu meno Helsingin salsajuhlissa kertaheitolla!
Torstaina tinkasimme hyvalla hinnalla vesitaksin allemme ja kavasimme perhospuutarhassa toisella puolella saarta. Perjantaina hakeuduimme jalleen beachille ja upotimme varpaamme hiekkaan Red Frog - nimisella rannalla Bastimentos saarella. Rannalla vilisi paikallisia lapsia, jotka kantoivat punaisia sammakoita banaanilehtien sisalla kaupaten niiden valokuvausoikeuksia dollarilla turisteille. Onneksemme olimme kuitenkin paivana edellisena perhospuistossa napanneet jo kuvia niin punaisista kuin keltaisista, vihreista ja taplikkaistakin sammakoista. Paivan paatteeksi palattuamme satamaan odottamaan vesitaksikuljettajaamme vilkaisimme sisaankaynnilla olevaan karttaan ja tajusimme viereisella rannalla olleen vesikilpikonnien hautomispaikan! Kylla harmitti mutta kivi putosi sydamiltamme kuultuamme muutamaa paivaa myohemmin, ettei vesikilpikonnien nakeminen rannalla ole kovin todennakoista paivasaikaan.
Lauantaina suuntasimme jalleen paatilla viereiselle saarelle ja vietimme paivan tutustuen Old Bank - kylaan. Saarella ei ollut lainkaan tieverkostoa ja saaren asukkaat olivat jarestaan mustia. Kuulimme ymparillamme vain karibialaisaksentilla varustettua spanglishia (espanja-englantisekoitusta), josta ei ottanut tulkkikaan selvaa. Bastimentos saari oli vallan viehattava ransistyneine taloineen, likaisine pientaroineen ja vapaana vilistavine koirineen, kylla olisi ollut jarjestelmakameralle jalleen kayttoa! (iPhonella otettuja kuvia loytyy Instagram - sovelluksesta nimella lemmemmi joko alypuhelimella tai Internetista osoitteesta: http://www.iphoneogram.com/u/366374435/)
Bocas Del Toron saaristo oli kaiken kaikkiaan kaunis paikka massaturismista huolimatta. Paratiisi se olisi varmasti pilvenhajua halajavalle bilekansalle, silla kadulla ei tarvinnut montaa minuuttia paikallaan seisoskella kun ymparilla alkoi pyoria huumekauppiaita kuin Suomessa hyttysia juhannuksena ja turistintayteinen yokerho loytyi vain paata kaantamalla. Paivisin kiusanamme olivat paikalliset "oppaat", jotka pyorineen lyottaytyi seuraamme kysellen paivan epistolaamme, jotta voisivat johdattaa meidat ravintolaan, vesitaksiin tai bussiin ja vastaanottaa nailta pienen tipin turistien tuomisesta. Myohemmin hoksasimme paasevamme tyypeista eroon kertomalla olevamme menossa jatskia syomaan ja siita tulikin jokapaivainen maaranpaamme. Hotellimme vaikutti ensi silmayksella taydelliselta mutta myohemmin neniimme kantautui paiva paivalta voimistuva homeen haju, yovartija soi evaitamme jaakaapista ja viimeisena yona Juha herasi yolla torakan tehdessa uutta kampausta taman tukkaan.
Sunnuntaiaamumme lahti kayntiin viimeisella hypylla laiturilta mereen aamu-uinnille, jonka jalkeen kokkasimme jaljella olevat evaat aamiaiseksi jaakaapista ja matkustimme vesitaksilla maihin. Almirante kylassa odottelimme hetken Davidiin matkaavaa bussia, joka ilmestyikin paikalle suht nopeasti. Olimme linja-autoasemalla melkein viimeisena paikalla eika bussissa ollut tilaa kuin muutamalle uudelle matkustajalle. Kyytiinhaluajia oli reilut kymmenkunta ja olimme jo valmistautuneet odottamaan seuraavaa bussia mutta kuljettaja valitsi kyytilaisensa ilmeisesti parstakertoimen perusteella, silla hanen katseensa kohtasi muiden ihmisten yli minun silmat ja hetken tuijotettuaan han kysyi kenen kanssa olen liikenteessa. Nainpa parin rinkan bussinkatolle heittohetkea myohemmin istuimme Juhan kanssa etupenkeilla kuskin vieressa matkalla Davidiin! Matkalla bussimme pysahtyi yllattaen, kun laiskiainen oli ylittamassa tieta. Laiskiainen on varmasti maailman hitain elain, se ryomi tien yli hitaammin kuin kastemato kuivalla asfaltilla Suomessa ja niinpa bussin adjutantti hyppasi ulos bussista, tarttui laiskiaista niskavilloista kiinni ja tarjosi talle ilmaisen kyydin toiselle puolen tieta. En ollut koskaan ennen nahnyt laiskiaista niin lahelta ja hihkuinkin koko loppumatkan onnesta soikeana bussissa ja kertoilin ymparilla oleville kanssamatkustajilleni sen olevan elamani paras paiva!
Davidissa nautittiin hetki hedelmasmoothieista ja mustekaloista odotellessamme jatkoyhteytta. Illalla olimme perilla Santiagossa ja otimme taksin tripadvisorin suosittelemaan (kylan ainoaan) hostelliin. Majoitus ei ollut kummoinen ja omistajan tyttaren esitellessa huoneita han samalla puisteli muurahaisia sangyilta. Hinnat olivat tuplat (10$) mita tripadvisor lupasi ja hostellista ei paassyt enaa klo. 21 jalkeen poistumaan. Wifi ei toiminut ja eika ulkosuihkussa ollut valoa. Vietimme Santiagossa vain yhden yon ja aamulla varhain kavelimme rinkat selassa muutaman kilometrin bussiasemalle ja jatkoimme matkaamme paakaupunkiin. Panama Cityyn saavuimme jo puolen paivan aikaan ja jaimme bussiterminaalin ostoskeskukseen syomaan ja kiertelemaan kauppohin paivaksi. Ennen pimeaa kavimme tiukan hintakeskustelun taas taksikuskin kanssa, joka kohta vei meidat haluamaamme hintaan hostellille Panama Cityn keskustaan.
Tiistaina leikimme oikeita turisteja ja kavimme tutustumassa maailmankuuluun Panaman kanavaa. Olimme liikenteessa hyvissa ajoin ja onneksemme kanavaa oli juuri ylittamassa kaksi jattisuurta risteilyalusta. Tuijotimme kuin nalkaiset koirat kanavan siltojen avautumista ja sulkeutumista, merivesien nousua ja laskua sektoreissa ja paatimme menna viela katsomaan lipun hintaan kuuluvan 3D-elokuvan kanavan elokuvateatteriin. Juhan kielitaito karttui kolmessa viikossa jo miltei natiiviksi, joten paatimme valita espanjankielisen elokuvan englannin sijaan. Kumpikaan ei ymmartanyt elokuvan taustalla kuuluvasta selostuksesta juuri mitaan mutta keskityimme ihailemaan visuaalista esitysta kanavan historiasta ja toimintaperiaatteista.
Kanavalta jatkoimme paivaamme Summit-elainpuistoon ja puutarhaan. Elaintarhan asukkaat olivat luonnosta tai laittomista kodeista pelastettuja, loydettyja tai hylattyja elaimia, kuten tiikereita, leopardeja, paljon erilaisia apinoita, panttereita, krokotiileja, kaimaaneja, erilaisia lintuja ja paatahtena jaguaari, joka ei valitettavasti ollut kotona. Illalla pimean laskeuduttua napattiin halvat kiinalaismossot hostellin laheisessa kuppilassa naamareihin ja talsittiin niskat kenossa ihastelemaan Panama Cityn lukuisia pilvenpiirtajia. Aikamme kaveltyamme yhytimme Hard Rock Cafen ja Hard Rock Hotellin ja marssittiin muina miehina sisaan varvassandaaleissamme. Juha osti oluen ja maksoi siita viisinkertaisen hinnan (5$) muihin maan kuppiloihin verrattuna. Muutamaa minuuttia myohemmin Juhan kiskaistuaan olpposen imeytymaan verenkiertoonsa, katsoimme hissinovien sulkeutuvan edessamme ja valitsimme kerrosnumeroksi 62. Paadyimme suljetun skybaarin terassille ja hakellyimme aarettoman kauniista suurkaupungin valomeresta miltei kylan korkeimmasta pilvenpiirtajasta kasin. Hullua ajatella, etta Panama Cityn moderni keskusta korkeine rakennuksineen on rakennettu viimeisen 15 vuoden sisalla eli sen jalkeen, kun Panaman kanava siirtyi USAlta panamalaisten omistukseen.
Keskiviikkona suunnitelmissamme oli viettaa reissun viimeinen rantapaiva laheisella kukkaissaarella mutta Juhan mahaan oli sattunut koko yon eika han ei ollut ummistanut silmiaan koko yona. Kipu ei viela aamullakaan hellittanyt otettaan taman vatsalaukusta, joten paatimme jattaa retken valista. Juha lepasi paivan hostellilla ja mina hopotin joutavia muiden reissareiden kanssa ja myohemmin lahdin espanjalaisen hostellintyontekijan kera taidemarkkinoille. Palattuani iltapaivalla tyhjan huoneemme sangylla odotti lappu, jossa Juha kertoi lahteneensa sairaalaan, koska epaili umpisuolentulehdusta. Laitoin halle tekstarin kysellakseni mika meno klinikalla ja odotin hostellilla muutaman tunnin taman palaavan tai soittavan. Juhaa ei kuitenkaan alkanut kuulumaan, joten etsin sairaalan puhelinnumeron kasiini ja soitin kysellakseni Juhan vointia. Sain vastaukseksi Juhan potkottavan ensiavussa ja odottelevan lukuisien testien tuloksia. Paatin lahtea pitamaan Juhalle seuraa ja nappasin kadulta taksin. Matka sairaalalle kesti tovin ja toisenkin kaytyamme pussailemassa kuskin tytarta ja tankkaamassa lisaa menovetta kaaraan reitin varrella mutta matka oli yksi mielenkiintoisimmista ikina, silla kuskille tuli akkinainen halu avautua minulle ja niin ruodittiin yhdessa taman kaksiavioisuutta, huumeriippuvuutta ja huumevierotusryhman toimivuutta 12 askeleen ohjelmineen, huumediilausuraa yms. Paastyani vihdoin perille ja loydettyani Juhan puolialasti leikkauspedilta kirurgi saapui parahiksi paikalle kertomaan, etta potilas voidaan kotiuttaa kaikkien testitulosten ollessa normaalit.
Juhan kirjautuessa sairaalaan hanen oli ensitoikseen pitanyt maksaa 200 dollaria ennen kuin kukaan oli suostunut edes aloittamaan tutkimuksia. Harva puhui englantia, joten Juhaa kiikuteltiin ympari sairaalaa ummikkona pyoratuolissa ja kasimerkein kaskettiin laskemaan housuja, jotta tutkimukset voidaan suorittaa perusteellisesti. Tippakin oli nakattu taman kammenselalle mutta valitettavasti panamalaiselta hoitsulta oli unohtunut aukaista letkun tippalukko ja muutaman tunnin kuluttua jonkun huomattua erheen, laskettiin Juhan suoniin suolavetta triplanopeudella. Kaikki paattyi kuitenkin onneksi hyvin ja kipukin katosi itsestaan, oli kuulemma vain ilmaa vatsassa, joka painoi ymparilla olevia sisuskaluja aiheuttaen nain kipua senor Miettiselle.
Keskiviikkoiltana vasynyt potilas kavi ajoissa unten maille ja mina jain aulaan tanssimaan salsaa hostellintyontekijoiden kanssa ja myohemmin puutarhaan kuuntelemaan yhden elamankertaa pikkutunneille saakka. Kuuntelin korva tarkkana espanjaksi tarinoita taman kehonrakennuskisoista, huippumalliurasta, stripparin tyosta, finanssialan opiskelusta yliopistossa, ex-tyttoystavista, testosteronin liikaerityssairauksista, iskias-vaivoista, paallikon tyosta kaupanalalla, kalastuksesta (ja Rapala-vieheiden fanituksesta), luottotietojen menetyksesta, masennuksesta ja tyottomyydesta, personal trainerin tyosta, lapsuudesta saarella jne. Valilla tuntui, etteivat kaikki tarinat voi millaan olla totta mutta tyypilla oli nayttaa kuvia miltei jokaisesta ajanjaksostaan elamassa enka toisaalta keksi syyta, miksi han olisi moiset tarinat paastaan repaissyt.
Viimeisena paivana Panamassa kieriskeltiin vanhassa kaupungissa ja shoppailtiin tuliaisia Juhalle Suomeen vietaviksi. Ilta hurahti pakkaillessa ja kaytiin aikaisin vallyjen valiin, silla perjantaina kellot soivat jo klo. 3.40. Juhan lento lahti klo. 7.00 ja mina hopotin aamun lentokentalta kasin Viberissa Suomeen ja chattailin kavereille. Panama oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen yhdistelma latinalaista kulttuuria ja USA:n henkea. Jenkit ovat tuoneet mukanaan pikaruokaketjut ja miltei kaikki suuret brandit seka erilaiset lisamaksut + verot hintoihin, esimerkiksi maan sisaisiin lentoihin tulee miltei puolet lisaa kun mukaan lasketaan lentokenttavero, polttoainemaksu, myyntivero seka matkatavaroista aiheituvat kustannukset. Panamassa asuu myos suuri joukko kiinalaisia, jotka tayttavat tyopaikat ruokakaupoissa ja puhelinliikkeissa. Ihmettelin kerran aaneen kiinalaisten suurta lukumaaraa Panamassa ja joku paikallinen tiesi kertoa, etta Panamalla ja Kiinalla on siirtomaatausta.
Yksi mielenkiintoisimmista ilmioista Panamassa oli kuitenkin se, ettei mikaan ole koskaan sita milta nayttaa. Hostelleissa mainostetaan WiFia - ok, kylla loytyy muttei ollut puhetta toimiiko se. Retkella on veneessa kylmalaukku omille virvokkeille - ok, olihan se muttei ollut puhetta onko sen sisalla lainkaan jaita. Jaakaapissa voi sailyttaa omia ruokia - ok, kyllahan ne ruoat sinne voi laittaa mutta ei ollut puhetta onko jaakaappi paalla tai etta syoko yovahti ne tyovuoronsa aikana. Maen paalla on kahvila - ok, on kahvila kylla mutta ei ollut puhetta myydaanko siella kahvia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kukaan ei toisaalta koskaan valehdellut mutta osa tarinasta vain jatettiin kertomatta, ei ollut puhetta!
Monet seikat olivat Panamassa kuten muissakin Vali-Amerikan maissa. Useinmiten niin kaupat, hostellit, pesulat kuin ravintolatkin sijaitsee samassa osoitteessa liikkeen omistajan perheen kanssa. Lapset ovat osa arkea eika paivahoitojarjestelmasta ole kuultukkaan, muksut kulkevat mukana siella missa aikuisetkin ja vilistavat jaloissa aidin tarjoillessa turisteille ruokaa tai istuvat veneen keulassa isan ohjaillessa venetaksia. Reppureissaaminen olisi varmasi monin kerroin mutkikkaampaa, jos olisi allerginen ruoalle tai elaimille, silla harvoin taysin tietaa mita nenan edessa olevalla lautasella on ja poikkeuksetta kaikissa hostelleissa seuraa pitavat koirat ja kissat. Thank God minua on siunattu allergiattomalla elamalla ja voin pistella poskeeni mita tarjotaan ja paijata elukoita kyllastymiseen saakka. Jos joskus elamassani asetun, haluaisin ensi toikseni itselleni elamankumppanikseni pienen koiranpennun, pienen karvapallon tuhisemaan sangyn viereeni.
Perjantai-iltapaivana koneeni yhden vaihdon jalkeen laskeutui Quiton lentokentalle Ecuadoriin, jossa vanha ystavani Marcelo oli veljensa kanssa minua autolla vastassa. Pojat tyoskentelee ruusulahetteina, joten loppupaiva hurahtikin kuorma-autolla ajellessa sinne tanne ruusuja toimittamassa. Illalla saatiin duunit paatokseen ja ajeltiin Marcelon kotikaupunkiin, Gayambeen. Tyopaiva kesti odotettua pidempaan, silla iltapaivalla oli parhaillaan menossa televisiossa Columbia-Ecuador jalkapallo-ottelu eika nain ollen ruusujen vastaanottajia nakynyt mailla halmeilla. Illalla ajeltiin viela hetki kartsaa kylalla, kunnes Marcelo roijasi rinkkani kotiinsa, jossa asuu hanen lisaksi aiti, alakerrassa veli perheineen ja tien toisella puolen sisko perheineen. Illalla tuijoteltiin leffaa (tai mulla taisi silmat pysya auki kokonaiset 5 minuuttia) ja kaytiin nukkumaan.
Aamulla herasin aikaisin ja nautin pitkasta kuumasta suihkusta ihoni punoitukseen asti. Marcelo ja taman aiti valmisti myohemmin aamupalaa ja syotiin porukalla. Aamupaiva suttaantui maleksiessa kylalla Marcelon kanssa ja keraillen katseita kylalaisilta, silla taidan olla ainoa valkoihoinen koko kaupungissa. Gayambe on ihastuttava viilea vuoristokaupunki, jonka asukkaat ovat paaosin kauniita pitkatukkaisia intiaaneja. Naiset kantavat vauvoja selkaliinoissaan ja miehet ovat letittaneet pitkat mustat hiuksensa aamulla ennen kylalle lahtoa. Ihmiset pukeutuvat perinneasuihinsa ja kayttavat niihin kuuluvia koruja ja paahineita. Tanaan on lauantai ja Gayambessa oli paivalla paljon eloa ja toimintaa, nautin etela-amerikkalaisesta kulttuurista koko sielullani Marcelon esitellessa minulle kotikaupunkiaan ja tuttaviaan. Iltapaivalla Marcelo katosi taas ruusuja veljensa kanssa kuljettamaan ja mina jain kotiin syomaan mansikoita ja kirjoittamaan teille blogia:)
Andeilla olen jalleen vuoden poissaolon jalkeen, tuntui eilen kuin olisin kotiin tullut nahtyani taas tutut huudit. Ilma on korkeudesta johtuen raikas ja palelen jatkuvasti kuin muliksi ajelti lammas halla-aamuna. Tuntuu kuitenkin hyvalta olla Ecuadorissa ja kuunnella heidan selkeaa espanjaansa. Reissuni jatkuu taas yksin vaikken oikeasti juuri koskaan yksin olekaan. Juhan kanssa oli ratkiriemukasta reissata muutama viikko, nauroimme vedet silmissa vatsalihakset helliksi paivittain. Kanssamatkustajamme varmasti usein luulivat meidan olleen vedellyn muutakin kun kahvia naurun raikaessa paikassa kuin paikassa. Tyyppina Juha on helppo hahmo, matkustaminen sujui suht ongelmitta ja pelasimme hyvin yhteen. Han myos rikkoo miltei kaikki suomalaismiehen stereotypiat ja on ajattelevainen mies, ollapa karpasena katossa kun han avaa rinkkansa ja esittelee tuliaisensa, lukuisat tuliaisensa yhdelle jos toisellekkin hanelle tarkealle ihmiselle taman hetkisessa elamassaan.
Nauttikaa tunnelmallisista syksyilloista ja iloitkaa alkavasta ruskasta,
Emmi sola
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)