Voluntary work

Viidakon katkoista terveisia!

Elelin Marcelon perheen luona Cayambessa loppupeleissa nelja paivaa. Lauantai-iltapaivana osallistuttiin kylan aluepoliittiseen kokoukseen, jossa kaytiin kiivaita keskusteluita paivanpolttavista aiheista, ainakin aanenvoimakkuudesta ja sanan "dollar" toisteluista paatellen. Paastyamme vihdoin livistamaan paikalta Marcelo kokkasi meille paivallista, jonka jalkeen oli tarkoitus lahtea tanssimaan. Marcelo kuitenkin raahasi minut kavereidensa mukana allottavaan yokerhoon, jossa pauhasi discomusa ja porukka keskittyi kaljankiskontaan. Lahtipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa ei meno yokerhoissa muutu pallon toisellakaan puolen. Humalaiset nuoret (ja vahan vanhemmatkin) elostelee alkuillan tutka paalla ja kellon alkaessa lyoda pikkutunteja ja promillemaaran veressa kohottua on yon ainoa tavoite etsia itselleen aamuyoksi seuralainen punkanpohjalle ja tata ennen kahmia hanta "tanssin" lomassa minka ehtii, odottipa sitten kotona jo siippa tai ei. Jonkun aikaa tuijotettuani ihmisten humalaista hytkymista tanssilattialla kohtalo puuttui peliin ja kapakin lavalle asteli kuubalainen laulava duo. Heidan managerinsa (tai joku heidan seurassaan oleva keski-ikainen naikkonen) jostain universumille viela tuntemattomasta syysta taas tunsi tarvetta tarjota minulle erityiskohtelua ja niinpa han ohjasi minut eturiviin muiden ohitse. Myohemmin duon vaihtaessa bachtata-moodin paalle samainen naishenkilo ohjasi minut ja seurueessaan kulkevan miehen tanssimaan parina extradille ja myohemmin sain bandin cd-levyn lahjaksi!

Sunnuntaina nukuttiin miltei puolille paivin. Vaikka vuoristossa palelee taukoamatta siella myos nukuttaa kuin laiskiaista paivisin (ja oisin) eli alyttoman hyvin viileassa kolmen painavan takin alla ohutta ilmaa hengitellessa. Iltapaivalla Marcelon kaveri Tati tuli poikansa kanssa kylaan ja valmistettiin porukalla spaghettia. Haarukoitiin appeet alas ja ulostauduttiin puistoon viettamaan aurinkoista sunnuntaita. Marcelo, taman sisarenpoika ja Tati poikansa kera pelasivat koripalloa minun tutkiessa kamerani kanssa ymparistoa. Ehtoolla lupauduin mina vuorostani valmistamaan illallisen ja kaytiin ostamassa supermarketista tortillatarvikkeet. Koko perhe tuli syomaan ja kaikki olivat innoissaan kokkailuistani. Oli kuulemma vaikeaa syoda tortilloja suomalaisittain mutta kuitenkin herkullisia ja varsinkin salaatti oli porukalle mieleinen. Evaat maistui perheelle niin hyvin, etta Marcelon aiti paatti tehda samanmoista salaattia seuraavaksi paivaksi ruokakioskiinsa myyntiin ja maanantai-iltana perheen toiveesta syotiin uudemman kerran tortilloja suomalaisittain!

Maanantaina lahdin Marcelon mukana paakaupunkiin Quitoon. Marcelo katosi yliopistolle mekaniikan luennolle ja mina seikkailin miljoonakaupungissa ulkomaalaisministerioon. Minulla ei ollut Quiton karttaa ja valimatkat ovat pitkia mutta kyselin paikallisilta maanantain aamuruuhkan keskella tieta ja paasin kuin paasinkin vihdoin perille neljalla eri bussilla ja vielapa suoraan oven eteen. Ministeriossa hurahti reilu tunti ja loppupaiva meni fiilistellessa vanhoja tuttuja huudeja, ostaessa paikallisen puhelinnumeron telefooniini ja etsien pronaatiotuella varustettuja juoksukenkia onnistumatta kuitenkaan hankkeessani. Iltapaivalla nousin Cayamben bussiin ja olin illansuussa taas himbessa Marcelon luona hytisemassa kylmasta.

Tiistaiaamuna heratyskello parahti soimaan klo. 03:40 ja reilua tuntia myohemmin istuimme torkkuen Marcelon kanssa Quitoon matkaavassa bussissa. Perilla han roijasi kimpsuni ja minut valtatien varteen ja kaski tuijottaa silmamuna kovana ohiajavien bussien tuulilaseja ja heiluttaa hulluna kasiani eessuntaassun, kun huomaan kyltin Tena. Tuntia myohemmin kymmenien ja taas kymmenien bussien vilahdellessa ohi vasyneille verkkokalvoilleni vihdoin ilmestyi teksti Tena ja paasin nukkumaan jaakylmaan bussiin. Bussikyyti sademetsan siimekseen kesti viisi tuntia ja hetkittain ollessani hereilla sain ihailla ymparillani nousevia jylhia vuoria, niilta valuvia lukuisia vesiputouksia ja lumihuippuisia vulkaaneja. Matkan aikana bussissa oli myos mahdollisuus tuijotella huumorileffaa televisiosta mutta mina tulin onnellisemmaksi katsellessani kanssani matkaavia latinoita nauramassa elokuvan vitseille. Mikaan maailmassa ei tee minua iloisemmaksi elamassani kuin nahda onni toisen ihmisen kasvoilla ja hymy huulilla.

Elelen nyt siis Ecuadorissa, sademetsaalueella Tenassa Napon laanissa. Kaupungissa ja lahiseuduilla vuorilla seka viidakoissa elelee lukuisia Ecuadorin alkuperaiskansoja, mm. kichwaa puhuvia kichwoja ja syvemmalla viidakkoalueella wao-kielta puhuvia waoraneja. Tyoskentelen taalla vapaaehtoisena Suomen ulkoministerion ja Suomen Vapaakirkon rahoittamassa hankkeessa, jossa luodaan erityistarpeita omaaville kichwa-kansan oppilaille inklusiivisen ja erityisopetuksen mallia. Tarkoituksenani on tyoskennella nimenomaan ecuadorilaisen viittomakielen ja kuurojen alkuperaiskansalaisten eli intiaanien parissa. Talla hetkella yritan omaksua paikallista viittomakielta, lisaa espanjaa seka edes hitusen intiaanikielia.

Asun Suomen Vapaakirkon projektityontekijan Joannan ja hanen 9-vuotiaan poikansa Mikaelin kanssa. Joanna on asunut Ecuadorissa jo 16 vuotta ja ihmisena han on vallan avoin, tasapainoinen ja ystavallinen nainen. Minulla on oma huone, peseydyn paivittain lampimassa suihkussa ja talossa tyoskentelee ihana kotiapulainen Selja, joka pesee pyykkimme, siivoaa talomme ja kokkaa herkullisen lounaan joka paiva. Lemmikkeina meilla on koira Max, joka karkaa joka paiva kadulle pienesta reijasta portissa ja hellyydenkipea nimeton kissa. Projektissa tyoskentelee Joannan lisaksi toinenkin lahetystyontekija HUMAKista kansalaistoiminnan koulutusohjelmasta valmistunut nauravainen Hanna seka paikallisen yhteistyokumppanin, IPEE-kirkon sosiaalisentyon saation FACEn tyontekijat Rolando (FACEn puheenjohtaja ja hankekoordinaattori), Santiago ja Bethy.

Kuinka paadyin vapaaehtoistyontekijaksi viidakkoon tyoskentelemaan kuurojen intiaanien hyvaksi? Lyhyesti ja yksinkertaisesti, avasin suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sattuipa kerran ruokapoydassa, kesken tulkin tyopaivan, kun vieressa istuva vanhempi mies uteli tulkin haluja edeta urallaan. Kysymykseen tulkki vastasi urapolun olevan lahdossa laskusuuntaan, silla Latinalaiseen Amerikkaan on sydan syrjallaan. Ei kulunut hetkea tai kahta, kun samainen mies retuutti kasipuolessaan ecuadorilaista tyotoveriaan tulkin jutuille ja kohta espanja hallissa raikasi. Sahkopostiosoitteet vaihtuivat ja iltapaivalla tyopaivan jalkeen tulkki kera kahvikupposen runoili kirjetta maapallon toiselle puolen, tuntemattomalle, suomalaiselle, ecuadorissa tyoskentelevalle, erityisopettajanaiselle. Rattaat nytkahtivat kayntiin, kului viikkoja, kului kuukausia, kun kodittoman tulkin tyopaikalle saapui Ruotsista, Ecuadorin Suurlahetystosta viisumipaperit.

Blogin luonne nyt hetkellisesti muuttuu ja kirjoitukset harvenevat, silla keskitan energiani nyt reissuamisen sijaan auttamaan. Lisasin facebookin profiiliini valokuvia matkani varrelta Vali-Amerikasta, katselkaa mikali mielenne nain halajaa. Hankkeen etenemista voi seurata ja otoksia intiaanilapsista voi katsella projektin facebook-sivuilta: https://www.facebook.com/naponlaaninvammaishanke tai blogista: http://ecuadorinvammaishanke.blogspot.com/. Haluan tehda elamani aikani edes kerran jotain hyvaa muiden hyvaksi, pyyteettomasti ja palkatta, siksi nyt istun sademetsassa kuunnellen sateenropinaa Andien ymparoimana. Olen onnellinen minulle suodusta mahdollisuudesta tulla tanne tyoskentelemaan projektiin ja aion tehda parhaani osoittaakseni olevani vastaanoton arvoinen.

Ikava Suomea ei ole mutta tottakai te ystavat ja perhe olette mielessani paivittain! Besos!

Emmi