Hyiset terkut Ecuadorin paakaupungista Quitosta, 3 000 metrista!
Paleltaako iiriksiasi aamulla vilkaistuasi lampomittaria Suomen marraskuussa? Lohdutuksen sananen Andeilta, taalla paleltaa ilman mittareitakin, sisalla ja ulkona. Auringon mollottaessa taivahalla voi paivasaikaan hetken uskaltautua esiintya julkisesti paitahihasillaan, jos on valmis kohtaamaan syopaa ja iho-ongelmia mukanaan tuomat paivantasaajan auringonsateet. Quitossa eletaan auringon naapureina vuoristossa ja juuri kaupungin ylapuolella on otsoonikerroksessa reika pahanen ja sateet paasevat tunkeutumaan esteitta suoraan ihosolujen syovereihin istuttamaan uusia leikkikavereita - syopasoluja. Iltaisin tuon niin rakastetun ja vihatun auringon poistuttua valaisemaan toista kolkkaa maapallolla, laskeutuu Quitoon pimeys hyvin tarkalleen 12 tunnin ajaksi vuoden jokaisena paivana. Lampotila pimeyden vallitessa on vain vaivaiset +7 astetta eika taalla olla viela hoksattu rakentaa lampimia taloja saati asentaa niihin minkaanlaisia lammitysjarjestelmia. Voi kuinka kylma sieluni huutaakaan suomalaisen saunan lampoa! Puukiuasta, liekehtivan tulen valoa ja oksakohtien tutkimista saunan katossa.
Paasiassa kuitenkin asun talla hetkella edelleen sademetsaalueella Tenassa, jossa hikikarpaloita otsalla ei tarvitse ikavoida. Tyotiimimme hankkeessa on hiukan muuttunut, silla Suomesta saapui Joannan vanhemmat Teijo ja Mammu joukkoomme tyoskentelemaan vapaaehtoisina. Ecuadorilainen tyontekijamme Santiagon tyot taas projetkissa loppuivat ja hanen saappaisiin astui reipas Hanna Suomesta tukenaan elamaakin arvokkaampi ecuadorilainen Bethy. Tyot jatkuu muutoksia murehtimatta entiseen malliin Hannan keskittyessa kylatyohon, Joannan erityisopetuspuoleen ja mina pyorin lapasteni kanssa viittomakielen parissa ja yleisena joka paikan hoylana.
Ecuador on oikea juhlamaa, vahan valia on kansallisia vapaapaivia milloin mistakin syysta johtuen. Kaupungeilla on omia itsenaisyyspaivia, jolloin koko maassa on vapaapaiva ja jatkuvasti jossain pain maata on menossa jonkun laanin, kaupungin tai vahintaan asuinalueen juhlaviikko ja vaki juhlii antaumuksella. Asuinpaikkakunnallani Tenassa oli juuri myos viikon kestavat Tena-juhlat tunteja kestavine aloitus- ja lopetuskulkueineen, tanssi- ja musiikkiesityksineen seka varikkaine ohjelmineen. Itse ehdin tosin nahda vain juhlan alun, silla siirsin ruhoni pariksi viikoksi 6 tunnin bussimatkan paahan Quitoon.
Ennen lahtoani suunnistamaan miljoonakaupungin saastesumussa, ehdin olla vieraana Kichwa-haissa, jonne meidan taloudenhoitaja meidat ystavallisesti kutsui. Naimisiinmeno ei intiaanipiireissa ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin mihin Suomessa on totuttu, koska naimisiin on mentava periaatteessa kolmesti. Kalliiksi haat eivat kuitenkaan haaparille tule, silla intiaanikulttuurin mukaisesti lasku pippaloista kolahtaa haakummien postiluukusta (tosin postiluukkukulttuuri ei viela tanne asti ylety mutta kylla ylimaaraiset rahat saadaan aina kansalta pois keinolla tai toisella). Haakummit ovat kuin Suomen kaaso ja bestman, on suuri kunnia saada toimia kummeina eika arvonimesta ole kohteliasta kieltaytya. Alkuperaiskansoilla usein kuitenkaan rahakukkarot eivat ratkea nyoreistaan ja haakummius ajaakin usein kaasot ja bestmanit vararikkoon.
Haat alkoi klo. 10.00 kirkossa virallisella vihkitoimituksella ja itse haajuhla jarjestettiin syvemmalla viidakossa sulhasen kylayhteisossa. Ulos savialustaiselle piha-alueelle oli mustasta muovista rakennettu katettu juhlatila, jossa syotiin, juotiin ja tanssittiin. Juhla alkoi paikallisen perinnejuoman chichan nauttimisella. Joku kylan naisista kiersi padan kanssa kaikki paikalla olevat hahmot lapi koko juhlan ajan tasaisin valiajoin. Jokaisen vieraan kohdalla muikkeli taytti puisen kahden kammenen kokoisen kulhon tayteen chichaa ja juotti taman omakatisesti samalla valvoen, etta joka nuppi joi samasta kohtaa kulhoa tartuttaen samalla kaikki suusta suuhun leviavat taudit toisiinsa. Nainen piti tiukasti kupista kiinni ja kaatoi koostumukseltaan oksennusta muistuttavan litkun henkilon kurkusta alas viimeista tippaa myoten. Chicha tehdaan yucasta (Amazon-alueella kasvava ns. juures) kayttamalla ja maku muistuttaa vahvasti nuorena tyttona kaverin isoveljen soittokampan kiljua eraana ikimuistoisena vappuna. Intiaanit ovat jarkkymattomasti sita mielta, ettei chichassa ole lainkaan alkoholia vaikka siita tulee humalaan - eihan siihen laiteta pisaraakaan Finlandia-vodkaa sekaan. Niinpa niin ja nain olen sita voi huoletta nauttia vauvasta vaariin, terveena, sairaana tai raskaana.
Haajuhlan alussa haapari, haakummit, anopit seka muut haaparille laheiset henkilot esittivat tarinanomaisia perinnetansseja, joissa morsian ja sulhanen saatetaan lopuksi yhteiselle polulle pitkan kissa- ja hiirileikin seka vanhemmilta anotun naimaluvan jalkeen. Esitysten paatyttya jokainen vieras kavi onnittelemassa uunituoreen avioparin nayttaen samalla koko muulle juhlavaelle kuinka fyysisesti ison paketin on tuonut tullessaan. Koko on intiaanikulttuurissa maaraa tai arvoa rikkaampaa ja siksi haakummit ostivatkin lahjaksi kokonaisen sohvakaluston. Juhliin koijattiin myos lipastoja, piironkeja, runkopatjoja, helloja, uuneja, kodinkoneita jne. Illanmittaan DJ iski merenquet ja kichwa-musiikit ilmoille niin kovaan, etta varmasti koko laani kuuli kylayhteisossa juhlittavan ja puolella juhlakansaa soi korvissa edelleen!
Haajuhlaviikolla (ja sita edellisellakin jo) voin pahoin miltei paivittain eika ruoka maistunut. Paha maku suussa vaivasi jatkuvasti ja kroppa pyrki vaaka-asentoon joka hetki. Urheilusta ei tullut mitaan, juoksuaskel ei rullannut ja kesken aerobicin piti kayda yokkailemassa puskassa. Aikomukseni oli lahtea Bañosiin viikonlopunviettoon ja meilla oli jo paikallisten kavereiden kanssa suunnitelmat lahtea porukalla kalliokiipeilemaan, raftaamaan ja illalla ulkoiluttamaan tanssikenkia mutta huonon vointini takia jouduin skippaamaan kaiken! Hetken tunsin maailmani katoavan jalkapohjieni alta kun suututti ja harmitti niin paljon. Joanna kehotti minua ostamaan ameebakuurin ja noudatin vinkkia - napsin kolmen paivan laakekuurin parasiittien poistoon elimistosta. Kuurin eka paiva oli kammottava ja luulin kuolevani mutta sitten olo onneksi koheni. Sain energiaa jopa sen verran, etta lahdin kaverini kanssa treenaamaan jacklinella kavelya ja leikkimaan tarzania hyppimalla liaanilla jokeen. Samalla reissulla karpaset soivat kinttuni niin pahasti, etta saareni muistuttivat karpassienia. Jalkani myos turposivat kuin hiiva pullataikinassa ja saaret tuntuivat olevan tulessa kahden paivan ajan. Nyt -yli kaksi viikkoa myohemmin- turvotus ja liekit ovat tiessaan mutta puremakohdat erottaa yha.
Laakekuurin jalkeinen energiapaukku oli ohimenevaa kuin suomipojan rakkaus ja oloni paheni taas loppuviikkoa kohden. Lauantain vastaisena yona mietin maailman menoja enemman huussissa kuin sangyssa ja paatin heti aamun koittaessa marssia tohtorin pakeille. Painelin pirssilla yksityiselle vastaanotolle ja matkalla taksikuski olisi halunnut ruveta poikakaverikseni mutta valitettavasti en juuri siina hetkessa vatsakramppeineni ollut kykenevainen tekemaan paatosta asiasta mutta lupasin harkita tarjousta vakavasti tervehdyttyani. Klinikan odotusaulassa olin ilmeisesti niin huonovointisen nakoinen kavellessani tukka sekaisin ees taas, etta gynekologi otti minut sisalle vastaanotolleen muiden ohi. Lekuri kuunteli stetoskoopillaan mahaani ja vaitti jo tietavansa mika minua vaivasi mutta mina vaatimalla vaadin kokeita. Tyyppi lopulta suostui ja pyyti naytteitani mutta eihan mulla viela mitaan purkkiloita ollut kenellekkaan jakaa. Ilmeisesti potilaiden pitaisi kayda antamassa naytteet kaupungilla laboratoriossa ja ostaa sielta naytepurkit ja muut matskut mutta minun kohdallani laakari taisi arvioida olevan kaikkein helpointa, etta laboratoriosta tulee joku ottamaan naytteeni paikan paalle ja kiikuttaa ne itse labraan. Nopean puhelun jalkeen ei mennytkaan montaa minuuttia kun nuori kollikka koputteli vastaanottohuoneen oveen ja jo kohta sojotti piikki kasivarteni verisuonessa ja veret lenteli pitkin lattioita.
Reilua tunteroista myohemmin lattarikollikka palasi tulospapereiden kera ja elimistostani loytyi seka villiintyneita bakteereja etta koteloituneita parasiitteja eli kystia. Lisaksi elimistoni oli kuivunut kapy. Ihmettelin siniset silmat soikeina, miten minussa voi vielakin elaa ameeboja kun jo kuurin niiden poistamiseksi napsin mutta tohtorismies tiesi niita olevan niin rutkasti, ettei yksi kuuri riita. Sain antibioottikuurin, toisen ameebakuurin seka litkuja kohentamaan ruhoni nestetasapainoa.
Pari paivaa hetkesta tulevaisuuteen nappasin ecuadorilaisen viittomakielen sanakirjat kainaloon ja talsin aamuvarhain Tenan bussiasemalle. Kuuden tunnin mutkikkaan vuoristotieajelun jalkeen olin Casa Suecassa (ruotsalainen talo) Quitossa, jossa pidan majaani edelleen. Olen ns. tyoharjoittelussa pari viikkoa kuurojen instituutissa oppimassa lisaa ecuadorilaista viittomakielta. Kuljen eraan kuuron miesopettajan kyljessa, jutustellaan elamasta ja seuraan seka avustan hanen tuntejaan. Tyyppi on aivan mahtava, nauran hanen jutuilleen vedet silmissa vahan valia ja tullaan hyvin juttuun. Han osaa kansainvalisia viittomia ja on ilmiomaisen visuaalinen hahmo, ennen vanhaan han on kiertanyt maata ja tyoskennellyt miimikkona naurattamassa kansaa. Lisaksi kertoessani olevani Suomesta, tama kertoi tavanneensa Markku Jokisen ja Kimmo Leinosen Venezuelassa Kuurojen Maailman Liiton tapaamisessa. Paasin hanen kanssaan myos tulkkaushommiin, kun lukiolaisten kanssa tehtiin retki uimahalliin. Enpa ollutkaan ennen tulkannut ecuadorilaiselta viittomakielelta espanjaksi ja painvastoin!
Kuurojen koulu on nimeltaan INAL Instituto Nacional de Audicion y Lenguaje. Kuuroja oppilaita on koulun kirjoilla yhteensa 170 paata. Luokkia loytyy esikoulusta lukioon saakka, joka mahdollistaa sen, etta samassa instituutissa opiskelee 17-vuotias kuuro aiti ja taman 2-vuotias kuuro tytar. Ei tarvitse murehtia jalkikasvun paivahoidosta, katevaa eiko? Kouluviikko alkaa aina Ecuadorin kansalliskipaleen yhteislaululla viittoen ja jokainen koulupaiva laitetaan kayntiin koko instituutin yhteisella infotilaisuudella seka oppilasryhmien esittamilla viittomakielisilla runoilla. Kunhan laulut on laulettu ja runot lausuttu, oppilaat hilppasevat opintojensa aarelle jaakylmiin luokkiinsa.
Parin viikon aikana INALissa olen peseytynyt todellisessa kielikylvyssa ja oppinut uutta kielta nopeammin kuin koskaan. Toki viittomiseni seassa vilkahtelee suomalaisen viittomakielen ja kansainvalisen viittomisen viittomia ja usein kasissani on jo ecuadorilaisen viittomakielen viittoma mutta huuliossani suomenkielinen sana. Paiva paivaltani kasistani kuitenkin irtoaa yha puhtaampaa kielta ja alan unohdella suomalaisen viittomakielen vastikkeita. Haastavinta on opetella uusia monimutkaisia kasimuotoja, hyvin erikoisia liikeratoja ja pikkutarkkoja mikro- ja makroliikkeita.
Ecuadorissa ei kuulemma ole virallista viittomakielta vaan joka alueella ja jopa joka kuurojen koululla on oma viittomakielensa ja kuurot riitelevat keskenaan, mika kielista on oikea. Viime vuonna suurien ponnistelujen tuloksena Ecuadorin Kuurojen Liitto FENASEC ja INAL yhteistyossa julkaisivat ecuadorilaisen viittomakielen sanakirjan ja DVD:n mutta se on vain yhden pienen quitolaisen kuuron porukan mielipide oikeaoppisesta kielesta. Tasta syysta myos maan tulkkitilanne on hyvin heikko ja sita on erittain vaikea lahtea kehittamaan mihinkaan suuntaan.
"Tyoharjoitteluni" INALissa on ollut kaiken kaikkiaan hienoa aikaa ja olen paassyt hyvin sisaan seka tyoyhteisoon etta oppilaiden porukoihin. Tosin ekoina paivina oppilaiden kanssa tein pienen virheliikkeen: pienten nappisilmien ihmetellessa vaaleaa tukkaani ja sinisia silmia varisytin yhdelle heista silmiani ja siita vasta riemu repesi. Seuraavat kaksi viikkoa en ole muuta saanutkaan tehda kuin varisyttaa silmiani jokaiselle vastaantulevalle nappulalle ja arvioida heidan yrityksiaan opetella silmien varisyttamista. Lisaksi opeteltiin aikoinaan ilosaarirockin pikkutunneilla opittuja kynatemppuja ja sormien vaantelyita. Tunneilla mietittiin alakoululaisten kanssa millaisia taloja Suomessa on, miksi aitini ja isani eivat ole kanssani Quitossa, onko Suomessa Halloweenina kurpitsoja, millaisia lahjoja joulupukki tuo Suomen lapsille ja pussaillaanko me kuuron miesopettajan kanssa. Parikymppisten lukiolaisten kanssa pohdittiin mita tekee viittomakielen tulkki, millaisia oikeuksia Suomen kuuroilla on, missa Suomi sijaitsee ja mita kielta siella puhutaan.
Tyoskentely instituutissa oli myos aikamoista trapetsitaiteilua hyvan kaytoksen ja loukkausten valttamisten valilla. Latinalainen kulttuuri on taynna rakkautta mika tuntuu suomalaisen kylmyyden jalkeen vallan ihanalta mutta kolikolla on aina kaksi puolta. Ei ole aina helppoa olla samaan aikaan kohtelias ja sanoa ei yllapitaen tyo- ja ystavyyssuhdetta, kun neljakymppinen kuuro naimisissa oleva mieskollega laittelee viesteja, pyytaa jatkuvasti ulos ja haluaa tietaa missa olen ja mita teen. Tai kun lukiolaiset kuurot pojat haluaa vieda elokuviin, tulla kaymaan luonani vapaa-ajalla ja pussailla. Tai kun 35-vuotias naimaton naisopettaja tuo jatkuvasti hedelmia ja leivonnaisia, vie lounaalle ja pyytaa kahville, haluaa lahjoittaa vaatteita ja pyytaa luokseen yoksi. Pienen pieni kulttuurishokki meinasi valilla iltaisin nukkumaan mennessani iskea kun mietin mennytta paivaa mutta kaikesta selvittiin eika kukaan ole mieltaan pahoittanut tai vihastunut.
Vapaa-aikani Quitossa olen kayttanyt kuleksimalla kaupungilla asioita hoitelemassa, tanssien salsaa tutustuen paikallisiin tanssijoihin, tavaten vanhoja tuttuja ja jutustelemalla majapaikkani remonttimiehien kanssa tarjoten heille kahvia ja keksia. Kavasin yhden yon viettamassa myos Cayambessa moikaten kavereita siella ja hakien sinne viimeksi unohtamiani kamoja. Huomenna on viimeinen paivani INALissa, illalla kirmaan viela tanssilattiaa kuluttamaan salsaravintolaan ja sunnuntaina nauttinen jalleen viidakon kosteasta lammosta luissani, can´t wait!
Kuvia ilmestynee jalleen instagramiin, olkaa hyvat ja katselkaa Etela-Amerikan kauniita ihmisia ja maisemia! Lampoa ja valoa marraskuuhun, kuukauden paasta on jo aatonaatto :)
Emminem
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti