Onnekasta tipattoman tammikuun loppua!
Ompa ympärilläni paljon hyväsydamisiä ystäviä, kiitos olemassaolostanne! Ometepe-projektin loppuvaiheilla ilmaantui vielä jonkun verran mattimyöhäisiä lahjoittajia ja näinpä pääsimme aloittamaan uuden projektin perheen hyväksi - rakennamme heille oikean vedellä huuhdeltavan WC:n! Vessa tulee todelliseen tarpeeseen, sillä perheen tällä hetkellä käyttämä huussi kuhisee pimeän tullen pakaroita purevia torakoita.
Jätin perheelle lähtiessäni projektin rahoja, jotta pääsivät viimeistelemään puodin ja kahvilan. Olivat kuulemma minun lähtöni jälkeen ostaneet blenderin, astioita, myytäviä artikkeleita puotiin sekä muutaman uuden pöydän ja istuimia kahvilaan. Nykyään perheen rahavirrat ovat auenneet ja he saavat tuloja sekä kahvilastaan myymällä ruokaa turisteille että pikku myymälästään kauppaamalla tuotteita kyläläisille. Toteutimme siis sen, joka oli projektimme tavoitteemmekin - paransimme perheen taloutta ja elämänlaatua.
Sittemmin perhe on aloittanut valmistelemaan vessaa, parhaillaan kaivavat sille kuoppaa ja raivaavat tilaa. Maaliskuussa vapaaehtoistöideni jälkeen palaan jälleen saarelle ja käytämme tuoreet projektin varat käymälän rakentamiseen niin pitkään kuin seteleitä riittää. Jos tunnet jonkun, joka vielä haluaa osallistua projektiin ja auttaa vähävaraista nicaragualaista suurperhettä, annathan hänet ilmi minulle. Yksi mahtavista ystävistäni kertoi lahjoittaneensa ystävänsä kolmekymppisten kunniaksi 30 euroa ja tämän syntymäpäivillä kertoo asiasta sekä näyttää printatun kuvauksen Nicaraguan projektista. Hieno idea Mari!
Loppiaisen jälkeen palasin Ecuadoriin, Tenaan. Nicaraguan perheen vanhemmat ja yksi heidän lapsistaan saattoivat minut Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan, jossa vietimme heidän tuttaviensa luona yön. Majoituspaikkamme sijaitsi huonomaineisessa kaupunginosassa, jossa tapahtuu paljon huumekauppaa, ryöstöjä ja murhia. Illalla lähellä taloamme oli musiikki- ja sirkusesityksiä, joita lähdimme seurailemaan porukalla. Hämärän laskeutuessa oli kuitenkin poistuttava paikalta pikapikaa, sillä joku alkoi viskellä ihmisjoukkoon kiviä ja tilanne kävi levottomaksi. Katsoimme parhaaksi poistua paikalta ennenkuin ehtii tapahtua mitään pahempaa. Seuraavana aamupäivänä perhe saatteli minut lentokentälle ja jatkoin taivaltani pilvien yläpuolella.
Ecuadoriin päästyäni kaverini täällä kutsuivat minut retkelle viidakkoon yhdeksi yöksi. Aluksi orastavan väsymyksen takia hiukkasen emmin mutta päätin kuitenkin lähteä. Vaellettiin eväinemme ja retkipatjoinemme keskelle viidakkoa, josta löysimme myrskyn runteleman peltikasan. Ei auttanut kuin talsia kirves kourassa puskaan katkomaan uusia tukipuita, jotta saatiin katto yöksi päidemme päälle. Saatuamme majan valmiiksi pitikin laskeutua kattiloiden kera pienelle jokipahaselle ja roudata naama hiestä märkänä vettä ylös leiriin. Iltapäivä kuluikin kokkaillen, peseytyen joessa ja pelaillen lasten kanssa.
Myöhemmin yöllä selvisi, miksi olin ollut niin kovin väsynyt pari päivää - minulle nousi viidakon syvyyksissä yli +39 C asteen kuume. Ilmeisesti olin lentokoneesta imaissut pikku pöpön ruhooni. Palelin yön makuupussini sisällä kaikki vaatteet päälläni ja seuraavana päivänä oli vaellettava taas viidakon läpi sivistyksen pariin. Onnekseni ystäväni Hanna kantoi reppuni ja sain hoiperrella ilman kantamuksia keskittyen vain itseni pystyssä kannattelemiseen. Seuraavat viisi päivää makasinkin sängyssä vuorotellen palellen ja hikoillen kovassa kuumeessa.
Elämä lopulta jälleen kuitenkin voitti ja pääsin aloittamaan viittomaopetukset viidakkokouluilla. Joulukuussa ennen lähtöäni Nicaraguaan kävin vielä parina päivänä opetuspuuhissa Paulino Grefan koululla, jossa saimme hyviä tuloksia aikaiseksi. Opetukseen osallistui neljä erityisoppilasta, innokas erityisopettaja Cristian sekä pari vanhempaa. Yksi luokan erityisoppilaista ei puhu ollenkaan ja oli aloittanut koulun ensimmäistä kertaa elämässään vain pari viikkoa vierailuani aikaisemmin. Tyttö istuu pyörätuolissa eikä ollut suostunut kommunikoimaan koulussa kenenkään kanssa juuri lainkaan. Viittomaopetuksen aikana tytön asenne kuitenkin muuttui ja lukot aukesivat, hän otti kontaktia minuun, opettajaansa ja luokkatovereihin, hymyili, viittoi ja jopa nauroi ääneen. Ensimmäisen päivän päätteeksi opettajan työntäessä tyttöä kotiin tämä oli viittonut ympärillä näkemiään asioita: katu, auto, koti jne! Tyttö oli saanut käyttöönsä kielen, jolla kommunikoida ensimmäistä kertaa 10-vuotisen elämänsä aikana. Valitettavasti tytön kanssa asuva vanha isoäiti ei halua osallistua viittomaopetuksiin eikä kommunikointi kotona suju siis vielä tänäkään päivänä.
Näin alkuvuonna tilanne viidakkokouluilla on vähän hankala, sillä kaikilla opettajilla ei ole vielä voimassaolevia työsopimuksia eikä heidän työmotivaationsa joululoman jälkeen ole vielä huipussaan, joten monet koulut ovat lähes tyhjiä. Lisäksi kouluilla järjestetään nyt oppilaille kokeita ja tehdään arviointeja sekä valmistaudutaan helmikuussa alkavaan lomaan. Näin ollen tänä vuonna olen onnistunut pääsemään vain Ongota Bajon koululle kertaamaan erityisoppilas Linderin, tämän äidin ja opettajan kanssa jo joulukuussa oppimiamme viittomia. Kertaus ko. koululla tuli tosin tarpeeseen, sillä vain Linder itse muisti suht hyvin viittomia mutta sekä tämän äiti että opettaja olivat onnistuneet hienosti deletoimaan miltei kaiken oppimansa joululoman aikana.
Opetuksissa on ollut mahtavinta nähdä oppilaideni huima kehitys. Heidän käsiinsä tarttuu viittomia aina vain enemmän ja myös heidän oppimistaitonsa kehittyvät hurjasti. Viidakkokansasta juuri kukaan ei ole eläissään pelannut pelejä, joten olemme alusta alkaen opetelleet dominon, muistipelin ja lautapelien sääntöjä. Muistipeliä pelatessamme jokainen oppilaani miltei poikkeuksetta avaa joka vuorollaan samat kortit kuin edellisellä kierroksella, koska ei kykene muistamaan mistä kohtaa viimeksi kortteja käänsi. Ajan kanssa myös oppilaiden muisti on kehittynyt ja muistipelienkin pelaaminen sujuu jo paremmin. Osalla erityisoppilaista on lihasjäykkyyksiä, jonka vuoksi viittominen on ollut välillä haastavaa mutta kovan treenauksen ansiosta myös jäykkyydet ovat alkaneet hellittämään ja lihakset notkistua, jolloin viittomatkin ovat jo oikeaoppisempia.
Vapaa-aikaa on nyt ollut jonkun verran ja olen valmistellut helmikuun koulutuksiani opettajille, näperrellyt koruja, opiskellut ja tavannut kuomiani. Viime lauantaiaamuna hypättiin Edwin-ystäväni kera bussiin matkataksemme Misahualliin, jossa leikittiin rannalla apinoiden kanssa, uitiin joessa, syötiin ja seurattiin koskenlasku-, kanootti- ja kajakkikisoja. Sunnuntaiaamuna istahdimme jälleen bussiin samaisen toverin kanssa mutta suuntasimme vastakkaiseen suuntaan Archidonaan, jossa vietettiin päivä Jumandy-luolilla ja uima-altaalla syöden matkalta ostamiamme eväitä. Luolat ovat Ecuadorin toiseksi suurimmat ja samaiset, jossa Jumandy-niminen intiaani on aikoinaan piileskellyt perheensä kanssa kuukausia espanjalaisia konkistadoreja.
Tällä viikolla talomme oli täynnä elämää, sillä taloomme saapui vieraaksi suomalainen Perussa työskentelevä lähetystyöntekijäperhe, Koivut. Viikonlopuksi on tarkoitus suunnata vuoristoon Cayambeen muuttohommiin, sillä Mammu ja Teijo siirtävät kortteerinsa sinne. Sunnuntaiaamuna heräänemme aikaisin ja lähdemme Cayambe-tulivuorelle aina lumirajalle saakka! Täytynee käydä palelluttamassa näpit kinoksissa, jotta taas muistaa miksi jätin hyytävän Suomen kahdeksan kuukautta takaperin ;)
Hienoa helmikuuta kaikille! Päivät pitenee pitenemistään, kohta onkin taas kevät ja luonto herää talvihorroksestaan :)
Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti