Kun kiire katosi päivistäni

Miksi meillä on aina kiire? Aina on hötke töihin, kauppaan, salille, nukkumaan ja ennenkaikkea aina on kiire kotiin! Toimistolla tuijotetaan minuuttiviisaria ja kilpaa etsitään takkia naulakosta; punttiksella toivotaan saliohjelman loppumista, että päästään avaamaan kotiovi; lenkillä tuijotetaan vuorotellen sykemittaria ja kotitaloa järven toiselta puolelta ja toivotaan jo olevamme sen sisällä. Toki joskus lapset odottavat nälkäisenä iltapalaa tai koira tarpeilleen pääsyä mutta miksi sama kiireentuntu jatkuu vaikkei kotona odota ketään, vaimo on lapsien kanssa tai poikakaveri jo lenkittänyt haukun?

Helmikuussa 2013 laitoin asuntoni Jyväskylän keskustassa eteenpäin ja muutin vuosimallia 1992 olevaan Nissan Sunnyyni. Autossa kulki kaikki tarpeellinen: yhden hengen patja, peitto+tyyny lakanoineen, muutama astia, urheilukassi, kumisaappaat, työvaatteet ja -välineet, kalenteri, tanssikengät, hygieniapussukka meikkeineen, pyykin- ja astianpesuainetta sekä tietokone. Öitä en autossani nukkunut vaan sain onnekseni aina painaa pääni tyynyyn sisätiloissa. Noin viikon välein vaihdoin majapaikkaani, ystävät majoittivat minua vierashuoneissaan, toimin koiravahtina emännän ollessa työmatkalla, asutin tyhjiä asuntoja asukkaiden lomaillessa muualla ja toimin poikamiesboxien sisäkkönä - siivosin ja kokkasin. Btw, kotitöiden tekeminen toisen kotona oli paljon mielekkäämpää kuin omien nurkkien puunaaminen.

Asunnottomien kuukausien aikana havaitsin kadottaneeni kiireen elämästäni. Saatoin viettää kuntosalilla tunteja, sillä ei enää ollutkaan hätä päästä kotiin. Saatoin lenkkeillä koko päivän pitkin polkuja ja pientareita ilman kiirettä mihinkään. Muut katosivat toimistolta kellon napsahtaessa neljään, minä jäin vielä hoitamaan keskeneräisen asiani loppuun, ehkä vielä senkin jälkeen. Vapauden tunne rinnassa oli valtava enkä halua sitä sieltä koskaan kadottaa! Tuntiessamme kiireen rinnassamme pysähdytään hetkeksi ja mietitään uudelleen: onko kiireemme todellinen vai olemmeko itse sen luoneet itsellemme.

Emmi.


Tunnisteet: kiire, kiireen poistaminen, pysähtyminen, tämä hetki, kiireetön elämä, hidas elämä, tyyni arki, asunnottomuus, säästäminen, kodittomuus, autossa asuminen

Elämä vie mennessään, menkäämme mukana!

Heippa hei!

Projektit Ometepe-saarella ja vapaaehtoistyöt viidakossa saatiin onnellisesti päätökseen viime vuonna. Tätä nykyä saaren kahvila rullaa ja tuo toimeentuloa köyhälle nicaragualaisperheelle. Ecuadorissa Amazonia-viidakossa Suomen Vapaakirkon ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhanke on päättynyt ja viidakkokoulujen erityisopettajat jatkavat opetusta hankkeesta saamiensa oppien ja työvälineiden avulla. Minä lensin Ecuadorista Ometepelle jälleen kevättalvella 2014 ja sieltä pohjolaan myöhemmin samaisena vuotena.

Ennen maailmalle lähtöäni keväällä 2013 totesin lähipiirille, että tulen takaisin Suomeen joko hammaslääkäriin tai synnyttämään ja jos tulen, tuon mukanani köyhän latinomiehen. Yritän olla aina sanojeni mittainen nainen mutta hammaslääkärissä kävin kyllä jo Ecuadorissa ;)

Elämälleni olen löytänyt nyt montakin tarkoitusta ja niistä ihmeellisin nukkuu nyt makuuhuoneessa potien vauvarokkoa. Arki, vaatekoko ja ajatusmaailma on heittänyt kärrynpyörää ja nuppi on täynnä uusia ideoita!

Ulkoilkaa ystävät hyvät, luonto on nyt kauneimmillaan eivätkä itikat vielä tee seuraa!

-Emmi Lemmetty-Garcia
Pieksämäki

Let´s continue the project!

Onnekasta tipattoman tammikuun loppua!

Ompa ympärilläni paljon hyväsydamisiä ystäviä, kiitos olemassaolostanne! Ometepe-projektin loppuvaiheilla ilmaantui vielä jonkun verran mattimyöhäisiä lahjoittajia ja näinpä pääsimme aloittamaan uuden projektin perheen hyväksi - rakennamme heille oikean vedellä huuhdeltavan WC:n! Vessa tulee todelliseen tarpeeseen, sillä perheen tällä hetkellä käyttämä huussi kuhisee pimeän tullen pakaroita purevia torakoita.

Jätin perheelle lähtiessäni projektin rahoja, jotta pääsivät viimeistelemään puodin ja kahvilan. Olivat kuulemma minun lähtöni jälkeen ostaneet blenderin, astioita, myytäviä artikkeleita puotiin sekä muutaman uuden pöydän ja istuimia kahvilaan. Nykyään perheen rahavirrat ovat auenneet ja he saavat tuloja sekä kahvilastaan myymällä ruokaa turisteille että pikku myymälästään kauppaamalla tuotteita kyläläisille. Toteutimme siis sen, joka oli projektimme tavoitteemmekin - paransimme perheen taloutta ja elämänlaatua.

Sittemmin perhe on aloittanut valmistelemaan vessaa, parhaillaan kaivavat sille kuoppaa ja raivaavat tilaa. Maaliskuussa vapaaehtoistöideni jälkeen palaan jälleen saarelle ja käytämme tuoreet projektin varat käymälän rakentamiseen niin pitkään kuin seteleitä riittää. Jos tunnet jonkun, joka vielä haluaa osallistua projektiin ja auttaa vähävaraista nicaragualaista suurperhettä, annathan hänet ilmi minulle. Yksi mahtavista ystävistäni kertoi lahjoittaneensa ystävänsä kolmekymppisten kunniaksi 30 euroa ja tämän syntymäpäivillä kertoo asiasta sekä näyttää printatun kuvauksen Nicaraguan projektista. Hieno idea Mari!

Loppiaisen jälkeen palasin Ecuadoriin, Tenaan. Nicaraguan perheen vanhemmat ja yksi heidän lapsistaan saattoivat minut Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan, jossa vietimme heidän tuttaviensa luona yön. Majoituspaikkamme sijaitsi huonomaineisessa kaupunginosassa, jossa tapahtuu paljon huumekauppaa, ryöstöjä ja murhia. Illalla lähellä taloamme oli musiikki- ja sirkusesityksiä, joita lähdimme seurailemaan porukalla. Hämärän laskeutuessa oli kuitenkin poistuttava paikalta pikapikaa, sillä joku alkoi viskellä ihmisjoukkoon kiviä ja tilanne kävi levottomaksi. Katsoimme parhaaksi poistua paikalta ennenkuin ehtii tapahtua mitään pahempaa. Seuraavana aamupäivänä perhe saatteli minut lentokentälle ja jatkoin taivaltani pilvien yläpuolella.

Ecuadoriin päästyäni kaverini täällä kutsuivat minut retkelle viidakkoon yhdeksi yöksi. Aluksi orastavan väsymyksen takia hiukkasen emmin mutta päätin kuitenkin lähteä. Vaellettiin eväinemme ja retkipatjoinemme keskelle viidakkoa, josta löysimme myrskyn runteleman peltikasan. Ei auttanut kuin talsia kirves kourassa puskaan katkomaan uusia tukipuita, jotta saatiin katto yöksi päidemme päälle. Saatuamme majan valmiiksi pitikin laskeutua kattiloiden kera pienelle jokipahaselle ja roudata naama hiestä märkänä vettä ylös leiriin. Iltapäivä kuluikin kokkaillen, peseytyen joessa ja pelaillen lasten kanssa.

Myöhemmin yöllä selvisi, miksi olin ollut niin kovin väsynyt pari päivää - minulle nousi viidakon syvyyksissä yli +39 C asteen kuume. Ilmeisesti olin lentokoneesta imaissut pikku pöpön ruhooni. Palelin yön makuupussini sisällä kaikki vaatteet päälläni ja seuraavana päivänä oli vaellettava taas viidakon läpi sivistyksen pariin. Onnekseni ystäväni Hanna kantoi reppuni ja sain hoiperrella ilman kantamuksia keskittyen vain itseni pystyssä kannattelemiseen. Seuraavat viisi päivää makasinkin sängyssä vuorotellen palellen ja hikoillen kovassa kuumeessa.

Elämä lopulta jälleen kuitenkin voitti ja pääsin aloittamaan viittomaopetukset viidakkokouluilla. Joulukuussa ennen lähtöäni Nicaraguaan kävin vielä parina päivänä opetuspuuhissa Paulino Grefan koululla, jossa saimme hyviä tuloksia aikaiseksi. Opetukseen osallistui neljä erityisoppilasta, innokas erityisopettaja Cristian sekä pari vanhempaa. Yksi luokan erityisoppilaista ei puhu ollenkaan ja oli aloittanut koulun ensimmäistä kertaa elämässään vain pari viikkoa vierailuani aikaisemmin. Tyttö istuu pyörätuolissa eikä ollut suostunut kommunikoimaan koulussa kenenkään kanssa juuri lainkaan. Viittomaopetuksen aikana tytön asenne kuitenkin muuttui ja lukot aukesivat, hän otti kontaktia minuun, opettajaansa ja luokkatovereihin, hymyili, viittoi ja jopa nauroi ääneen. Ensimmäisen päivän päätteeksi opettajan työntäessä tyttöä kotiin tämä oli viittonut ympärillä näkemiään asioita: katu, auto, koti jne! Tyttö oli saanut käyttöönsä kielen, jolla kommunikoida ensimmäistä kertaa 10-vuotisen elämänsä aikana. Valitettavasti tytön kanssa asuva vanha isoäiti ei halua osallistua viittomaopetuksiin eikä kommunikointi kotona suju siis vielä tänäkään päivänä.

Näin alkuvuonna tilanne viidakkokouluilla on vähän hankala, sillä kaikilla opettajilla ei ole vielä voimassaolevia työsopimuksia eikä heidän työmotivaationsa joululoman jälkeen ole vielä huipussaan, joten monet koulut ovat lähes tyhjiä. Lisäksi kouluilla järjestetään nyt oppilaille kokeita ja tehdään arviointeja sekä valmistaudutaan helmikuussa alkavaan lomaan. Näin ollen tänä vuonna olen onnistunut pääsemään vain Ongota Bajon koululle kertaamaan erityisoppilas Linderin, tämän äidin ja opettajan kanssa jo joulukuussa oppimiamme viittomia. Kertaus ko. koululla tuli tosin tarpeeseen, sillä vain Linder itse muisti suht hyvin viittomia mutta sekä tämän äiti että opettaja olivat onnistuneet hienosti deletoimaan miltei kaiken oppimansa joululoman aikana.

Opetuksissa on ollut mahtavinta nähdä oppilaideni huima kehitys. Heidän käsiinsä tarttuu viittomia aina vain enemmän ja myös heidän oppimistaitonsa kehittyvät hurjasti. Viidakkokansasta juuri kukaan ei ole eläissään pelannut pelejä, joten olemme alusta alkaen opetelleet dominon, muistipelin ja lautapelien sääntöjä. Muistipeliä pelatessamme jokainen oppilaani miltei poikkeuksetta avaa joka vuorollaan samat kortit kuin edellisellä kierroksella, koska ei kykene muistamaan mistä kohtaa viimeksi kortteja käänsi. Ajan kanssa myös oppilaiden muisti on kehittynyt ja muistipelienkin pelaaminen sujuu jo paremmin. Osalla erityisoppilaista on lihasjäykkyyksiä, jonka vuoksi viittominen on ollut välillä haastavaa mutta kovan treenauksen ansiosta myös jäykkyydet ovat alkaneet hellittämään ja lihakset notkistua, jolloin viittomatkin ovat jo oikeaoppisempia.

Vapaa-aikaa on nyt ollut jonkun verran ja olen valmistellut helmikuun koulutuksiani opettajille, näperrellyt koruja, opiskellut ja tavannut kuomiani. Viime lauantaiaamuna hypättiin Edwin-ystäväni kera bussiin matkataksemme Misahualliin, jossa leikittiin rannalla apinoiden kanssa, uitiin joessa, syötiin ja seurattiin koskenlasku-, kanootti- ja kajakkikisoja. Sunnuntaiaamuna istahdimme jälleen bussiin samaisen toverin kanssa mutta suuntasimme vastakkaiseen suuntaan Archidonaan, jossa vietettiin päivä Jumandy-luolilla ja uima-altaalla syöden matkalta ostamiamme eväitä. Luolat ovat Ecuadorin toiseksi suurimmat ja samaiset, jossa Jumandy-niminen intiaani on aikoinaan piileskellyt perheensä kanssa kuukausia espanjalaisia konkistadoreja.

Tällä viikolla talomme oli täynnä elämää, sillä taloomme saapui vieraaksi suomalainen Perussa työskentelevä lähetystyöntekijäperhe, Koivut. Viikonlopuksi on tarkoitus suunnata vuoristoon Cayambeen muuttohommiin, sillä Mammu ja Teijo siirtävät kortteerinsa sinne. Sunnuntaiaamuna heräänemme aikaisin ja lähdemme Cayambe-tulivuorelle aina lumirajalle saakka! Täytynee käydä palelluttamassa näpit kinoksissa, jotta taas muistaa miksi jätin hyytävän Suomen kahdeksan kuukautta takaperin ;)

Hienoa helmikuuta kaikille! Päivät pitenee pitenemistään, kohta onkin taas kevät ja luonto herää talvihorroksestaan :)

Emmi

Proyecto Ometepe

Onnellista vuotta 2014!

Hommat etenee hyvaa vauhtia ja projektimme on tuonut Ometepe-saaren perheelle paljon iloa. Olemme muun muassa ostaneet perheelle laakkeita, tarvikkeita kotiin, paljon ruokaa, hygieniatuotteita, maksaneet laskuja, tulostelleet valokuvia perheenjasenista seka maksaneet palkkaa projektissa tyoskenteleville ja paljon paljon muuta. Kaikki ovat kovin kiitollisia lahjoituksia tehneille ja lahettavat paljon terveisia! Kiitos!

Katto sai uudet paalut ja kuvassa parhaillaan perheen lanko Rigo ja perhetuttu Pedro punovat uusia palmunlehtia kiinni.

Yhteistyolla saatiin uusi katto kahvilaan!

Katto viitta vaille valmis!

Kattopuuhien lisaksi ehostimme myymalan puolta ja ostimme sementtia rutkasti. Yksi sementtisakki maksaa 7,90 euroa.

Tilattiin tienposkeen hiekkakuorma, joka kustansi 43,60 euroa. Projektiin osallistui koko perhe ja porukalla kannettiin hiekkaa sementin sekaan kattiloilla ja sakeilla. Kuvassa hiekkaa lappaa Harold ja hanen sisarentytto Yolainy.

Puodin lattian valausta. Kuvassa Jener, taman lanko Rigo ja perhetuttu Leonidas. 

Rigo tyontouhussa. Ostimme myos rakennustarvikkeita projektiin.

Valilla oli tilattava lisaa materiaalia, silla keittion lattia

imikin odotettua enemman sementtia. 

Sementinkeittopuuhissa serkku Leser Asael ja taustalla

aiti Cristina heiluu harjan varressa. Ostimme perheelle 

myos uusia siivoustarvikkeita.

Kahvilan lattian taytimme mullalla, jonka kannoimme lahimetsasta. Kuvassa Harold auttaa multasakin serkkunsa Leser Asaelin niskaan. Sakillinen multaa painoi karkeasti arvioituna noin 65 kiloa. Riuskoja poikia ilman punttisalilla ravaamista!

Perheen tytar Darci multaa kahvilaan kantamassa.

Projektin ohessa tyoskentelimme myos tulivuoren rinteilla papupelloilla ja banaaniviljelmilla.

Projekti on onnistunut yli odotusten ja olemme saaneet aikaiseksi mita pitikin miltei aikataulussa. Projektimme osui hyvaan saumaan, silla perheen taloudellinen tilanne oli minun saapuessani viela normaaliakin huonompi, silla syksylla jotkut olivat tehneet ilkivaltaa perheen vesimeloniviljelmilla ja he menettivat koko sadon ja toimeentulonsa. Tasta syysta he olivat joutuneet sulkemaan pikku puotinsa eika tuloja tullut kun satunnaisesti turistien tullessa syomaan kahvilaan silloin talloin. Muutamat hyvasydamiset ihmiset ovat lahettaneet viela lahjoituksia ja nain ollen ostamme viela kaasulieden seka myytavia artikkeleita heidan puotiinsa ensi viikolla, kun menemme Managuaan, Nicaraguan paakaupunkiin.

Iso kiitos kaikille projektissa mukanaolleille ja sanaa levittaneille! 

Palmunlehtia kantamahan!

Projekti kaynnissa! Aluksi vanha rikkinainen katto purettiin pois.

Entiset risut kannettiin toiselle puolelle pihamaata ja tuikattiin tuleen.

Serkukset Cheimis ja Yolainy rakennusprojektin keskella.

Rigoberton ja Haroldin tiukka hintaneuvottelu palmujen omistajan kanssa. Loppujen lopuksi yksi palmunlehti maksoi 3-4 cordobaa eli alle 9 senttia kipale (ulkomaalaisille 5 cordobaa/lehti). 

Avuksi oli palkattu ammattilaiskiipeilija katkomaan viidakkoveitsella lehdet ylhaalta palmusta. Ennen uuteen puuhun kiipeamista mies otti huikan rommia ja duunit jatkui. Paivan palkka oli 150 cordobaa eli 4,37 euroa (normaalisti hanen paivapalkkansa on 100 cordobaa eli 2,92 euroa mutta perhe halusi ystavallisyyttaan maksaa perhetutulle enemman.

  Maassa lehdet tallottiin lyttyyn yksi kerrallaan. Kuvassa 11-vuotias Costa Ricalainen Pepe tyontouhussa.

 

Kaveri Cholo riensi avuksi lehtia raahaamaan.

 Tauko! Ja tyomiehille limpparia, hedelmia ja keksia kioskista. Lampomittari puuttuu mutta nappituntumalla sanoisin ilman lahentelevan 30 celcius-astetta paivittain.

Paivan lopuksi palmunlehdet heitettiin kuorma-auton lavalle. Yhteensa lehtia tehtiin 1 200 kappaletta. Saatuamme viimeisestkin lehdet kyytiin, kiivettiin itse lehtien paalle nauttimaan viimasta hikisella iholla.

Kuljetus kustansi 700 cordobaa eli 20,41 euroa. Kuvassa Harold ja kuorma-auton kuljettaja hoitamassa finanssiasioita.

Seuraavana aamuna lehdet leviteltiin pitkin maita ja mantuja kuivumaan neljaksi paivaksi. Kuvassa perheenpaa Mario.

Projektin varoilla on saatu jo paljon hyvaa aikaan, parilla perheenjasenella oli synttarit ja ostin heille vaatteita, kenkia ja kakkua lahjaksi. Perheeseen myos syntyi pieni tytto ja aiti seka tytar joutuivat olemaan sairaalassa monta viikkoa synnytyksessa sattuneiden vahinkojen takia. Heidan palattuaan kotiin ostin ruokaa, kanaa, kasviksia ja perunaa ja syotiin hyvin kotiinpaluun kunniaksi, silla sairaalassa tarjotaan paaasiassa vain kourallinen riisia ruoaksi joka aterialla. Nyt aiti ja vauva ovat jo kotona ja voivat paremmin, projektimme lahjoitti vauvalle uudet tossut. Lisaksi ostimme lamppuja ja sahkokaapeleita, jotta saatiin asennettua valot kahteen kammariin.

Yritan viela taman vuoden puolella paasta laittamaan lisaa kuvia ja tekstia! Lahimpaan Internet-kahvilaan on lahes tunnin bussimatka, joten ei ihan joka paiva ole verkkoa kaytettavissa.

Hyvaa joulua kaikille! Ollaan saatu paljon hyvaa aikaan Nicaraguassa Ometepe-saarella, iloitkaamme!

t. Emmi ja la familia Garcia-Arguello

Maailman pelastusta - pala palalta

Buenas tardes con todos,

Pian herää henkiin projektimme Ometepe-saarella! Koko maailmaa ei voi pelastaa mutta vähintä mitä voimme tehdä on edes yrittää. Siksi torstaina 12.12. palaan Nicaraguaan Ometepe-saarelle perheen luokse, johon tutustuin siellä reppureissatessani viime kesänä. Ystävällisten sielujen, perheeni, ystävieni ja jopa tuntemattomienkin jalolla avustuksella parannamme saarella asuvan suurperheen elämänlaatua ja huonoa taloudellista tilannetta rakentamalla uuden katon heidän pieneen kahvilaansa, laajentamalla sen valikoimaa ja jäljellä olevasta rahatilanteesta riippuen hankkimalla heille puuttuvia mutta tärkeitä tavaroita - ruokailuvälineitä, vedensuodatin, uusi sanko pesupaikalle, lamppu kammariin, lääkkeitä, kaasuliesi, vihkoja lapsille, kenkiä...

Laitan projektin etenemisestä tietoa blogiin ja kuvia, kunhan saan käsiini tietokoneen sekä toimivan verkon. Kiitos kaikille minua projektissa tukeneille, teillä on hyvä sydän! Jos joku on halukas vielä ojentamaan auttavan kätensä, laitathan minulle facebookkiin yksityistä viestiä tai sähköpostia osoitteeseen emmi_lemmetty@hotmail.com.

Näin teemme yhdessä maailmasta hiukan paremman paikan elää, hyvä me!

-Emmi


Tässä vielä tietoa Ometepe-saaren projektista:

"Matkani varrella Nicaraguassa, saarella nimeltä Ometepe, tapahtui jotain uskomattoman ihanaa. Tutustuin sattumalta kadulla paikalliseen suurperheeseen, joka kutsui minut myöhemmin asumaan luokseen. Perheessä vallitseva lämpö oli käsinkosketeltavaa ja tunsin suurta luottamusta heihin heti ensitapaamisestamme lähtien. Tein elämäni parhaan päätöksen ja hyväksyin kutsun, sillä hetket heidän kanssaan oli hienointa aikaa elontielläni koskaan.

Elämä perheen keskuudessa oli kuin taianomaista, silla en ollut koskaan tuntenut oloani niin rakastetuksi ja tervetulleeksi kuin heidän kanssaan. Samaan aikaan kuitenkin sydäntäni särki nähdä, kuinka köyhästi perhe meni eteenpäin. Kaiken kaikkiaan lapsia oli 16, joista osalla oli jo puolisot ja jälkikasvua. Lisäksi ns. talossa majaili milloin serkkuja, milloin lankoja ja kavereitakin, sillä kaikki olivat aina tervetulleita. Kotonaan heillä ei ollut vessaa, vain huussi, jonne mennessa piti väistella piikkilanka-aitoja ja lehmänlantakasoja. Peseytyminen tapahtui verhon takana heitellen kuupalla kylmää vettä ämparistä niskaan. Saippualla pestiin niin talo, vaatteet kuin hiuksetkin. Paidat käytettiin molemmin puolin eikä ollut omia vaatteita vaan kaikki olivat yhteisessä käytössä. Autoin perhettä minkä pystyin, työskentelin heidän kanssaan pelloilla tulivuoren rinteillä, autoin kotona, ostin ruokaa ja tavaroita mitä tarvitsivat sekä lannoitetta pelloille.

Perheellä on pieni kahvila, josta turistit voivat ostaa ruokaa (1,35e/annos) tai pieniä päivittäistavaroita, kuten vettä, keksiä, saippuaa, hammastahnaa jne. Tällä hetkellä asiakaspaikkoja on niukasti, koska kahvilassa on vain kaksi muovista puutarhapöytää. Pääasiassa perhe elää kahvilan tuotoilla, sillä plantaasit tuottavat kahvilaakin vähemmän ja sato on riippuvainen säästä ja joskus valmiit hedelmät myös varastetaan yöaikaan.
Suru oli suuri, kun lähdönhetki perheestä vihdoin koitti ja he kutsuivat minut viettämään kanssaan joulua. Haluan ilman muuta mennä ja lauttani saapunee saarelle 13.12.13. Haluaisin auttaa perhettä lisää ja siksi keksinkin aloittaa pienen projektin. Monet ihmiset laittavat rahaa erilaisiin hyväntekeväisyyssäätiöihin tietämättä kuitenkaan, mihin rahat loppupeleissä menevät ja mitä niillä on saatu aikaan. Tavoitteeni on saada kerättyä vähän varoja, jotta voimme yhdessä auttaa köyhää suurperhettä saarella. Kaikki varat menevat ilman välikäsiä perheen hyväksi ja otan projektin eri vaiheista kuvia julkaisten ne blogissani (www.elamalletarkoitus.blogspot.com).

Projektini päätavoite on kunnostaa kahvilan rikkinäinen katto ja mahdollisesti myös laajentaa sekä itse rakennusta että kioskin valikoimaa vastaamaan paremmin asiakkaiden tarpeita. Tällä tavoin perheen tulot tulevaisuutta kohden kasvavat ja he saavat mahdollisuuden parempaan elintasoon seka varoja mm. hammashoitoon ja lasten koulutukseen. Menen perheen tykö joulukuussa kuukaudeksi ja päästyäni perille laitan rakennusprojektin käyntiin. Tammikuussa palaan vapaaehtoistöihini Ecuadorin sademetsään mutta ennen sitä yritän saada projektini Nicaraguassa päätökseen."

Chiliä silmiin ja vaimoja turpaan

Moi joulukuu!

Kädet täynnä ecuadorilaista viittomakieltä hyvästelin kuurojen instituutin Inalin ja palasin sademetsään. Heti seuraavalla viikolla kiersimme Joannan kanssa kouluilla ja sovimme erkkaopettajien ja kyläkoulujen rehtoreiden kanssa tukiviittomakoulutuksista. Illat ja seuraavan viikonlopun pyhitinkin sitten papunetille, tulostimelle, paperileikkurille ja laminointikoneelle askarrellessani opetusmateriaalia espanjaksi koulutuksia varten. Tupsahtipa jo kauan sitten unohdetut tulkkikoulutusajat mieleeni kun muistipelejä, dominoita ja kuvakortteja väkersin, tosin aikaisemmin ei tarvinnut samaan aikaan hätistellä purevia muurahaisia pois kintuista tai pitää hikipaperia jatkuvasti käden ulottuvilla.

Ensimmäinen opetuspaikkani oli koulu nimeltään C.E.C.I.B. Nicolas Shiguango, joka sijaitsee Bajo Ongotan kyläyhteisössä suht lähellä Tenaa. Koulupäivät alkavat Ecuadorissa noin klo. 7.00, joten lähdin aina matkaan jo aamuhämärässä ja kuljin sekä busseilla että takseilla. Bajo Ongotassa koulutin parin päivän ajan ja tukiviittomaopetuksiini osallistui erityisopettaja, Linder-erityisoppilas ja hänen äitinsä. Aika ajoin koulutuksessa oli mukana myös kolme muuta erityisoppilasta sekä heidän vanhempiaan että opettaja yleisopetuksen puolelta. 

Koulutukseni Bajo Ongotassa oli hyvin mieleenpainuva (toki myös ollessaan ensimmäinen laatuaan) ja onnistui erittäin hyvin. Linder on 6-vuotias kehitysvammainen poika, joka ei höpötä juuri lainkaan - ainoat suusta tulevat sanat ovat "papá" (isä) ja "mamá" (äiti). Hän kuitenkin kuulee ja ymmärtää hyvin. Erityisopettaja oli opettanut pojalle jo aikaisemmasta koulutuksestani oppimiaan viittomia kuten "BUENOS DÍAS" (hyvää huomenta), joten hänellä oli jo vähän tuntumaa viittomiseen. Kahden päivän aikana Linderin kommunikaatiomahdollisuudet moninkertaistuivat, sillä hänen viittomavarastonsa kasvoi silmissä. Hänen viittomien omaksumiskykynsä oli ilmiömäinen, poika kopioi viittomat käsistäni käyttöönsä kieliopillisesti oikein hetkessä muuttaen jopa dominoivan kätensä automaattisesti vasempaan hanskaan hänen ollessaan vasuri.

Opiskelimme muun muassa tervehdyksiä ja toivotuksia, perheenjäseniä, värejä, yleisimpiä verbejä, paikkoja, tavaroita sekä hiukan tunteita ja olotiloja. Välillä oli pidettävä taukoa käsien heilutuksesta, koska oli mentävä katsomaan oppilaiden ja opettajien välisiä futisotteluita ulos. Ovelana opena en kuitenkaan päästänyt erityisopettajaa huilimaan vaan istahdin hänen viereensä katsomossa ja aina erätauoilla ja pelin ollessa poikki tenttasin tältä jo opittuja viittomia ja opetin uusia keskustelun lomassa. Ei opetuksistani niin vain luisteta - edes jalkapallon takia!

Viimeisenä päivänä kuulin, että iltapäivällä rehtorin toiveesta opetan viittomia koko koulun opettajistolle. Olin suunnitellut opetukseni pienryhmälle mutta tilanteessa oli reagoitava nopeasti ja kehitin opetustuokion pikapikaa parillekymmenelle päälle. Lopulta paikalle ilmestyi 15 lehtoria ja opettelimme verbejä viittoen. Aloittaessamme harjoittelemaan oppimiamme verbejä jaoin porukan kolmeen ryhmään ja kysyin, onko muistipeli heille entuudestaan tuttu. Joka iikka nyökkäili. Noin viiden minuutin päästä ensimmäinen ryhmä kertoi olevansa valmis ja ihmettelin suu ammollaan, kuinka ilmiömäinen muisti täytyy ecuadorilaisilla opettajilla olla selviytyäkseen niin nopeasti muistipelistä. Pyysin heitä näyttämään miten he peliä pelasivat, jolloin paljastui heidän availevan pöydällä nurinpäin makaavia kortteja vuorotellen korttikortilta niin pitkään, että oikea pari osuu kohdalle. Ei auttanut kuin aloittaa alusta ja opettaa koko porukalle ensin (ilmeisesti vain suomalaisille) perinteisen muistipelin säännöt.

Ensimmäisestä koulutuksesta viidakkokoululla jäi yhtä hyvä maku suuhun kuin työkollegani ja ystäväni Eevan tekemästä Pavlova-kakusta. Jo ensimmäisen päivän jälkeen Linder oli myöhemmin kotona yrittänyt viittoa töistä kotiin palaavalle isälleen tämän kuitenkaan ymmärtämättä mitä poikansa haluaa sanoa ja niinpä kehoitinkin äitiä opettamaan viittomia koko perheelle. Kahden päivän jälkeen Linder muisti reilusti enemmän viittomia kuin muut oppilaat, opettajansa tai äitinsä. Tavoitteenani on joulun jälkeen palata Bajo Ongotaan kertaamaan jo opittuja viittomia sekä laajentamaan porukan sanavarastoa.
 

Viittomat puheen tukena ovat Ecuadorissa vielä lapsen kengissä ja sillä saralla riittäisi töitä koko maanlaajuisesti. Suomalaisen tulkin sydäntä lämmitti ja hymy oli herkässä nähtyäni kuinka herttainen alkuperäisväestöön kuuluva Kichwa-poika ensimmäistä kertaa elämässään tuli ymmärretyksi saadessaan käyttöönsä kielen, jolla kommunikoida ympäristön kanssa. Toivo elää, että opettaja ja vanhemmat ylläpitävät muistamiaan viittomia arjessaan ja kommunikoivat Linderin kanssa samanaikaisesti puhuen ja kätösiään heilutellen.

Seuraavaksi minun oli tarkoitus opettaa tukiviittomia syvemmällä viidakossa San Josen kylässä C.E.C.I.B. Antonieta Yumbon koulussa mutta päästyäni ensimmäisenä aamuna perille koulun rehtori lähetti minut takaisin kaupunkiin, koska eivät olleet vielä ehtineet päättää erityisoppilaalle Pablolle uutta opettajaa. Näinpä kävelin tunnin lähimpään kaupunkiin Archidonaan, jossa nousin Tenaan menevään bussiin ja Tenassa bussiasemalta tallustelin vielä puoli tuntia kotiin. Seuraavana aamuna saapuessani jälleen samaiselle koululle minut passitettiin taas kotimatkalle, koska Pablo oli sairastunut mahatautiin eikä ollut ilmestynyt kouluun. Lähdin jälleen talsimaan kohti Archidonaa mutta onnekseni kohta vierelleni ilmestyi paikallinen miekkonen vanhalla mopollaan ja sain nauttia matkanteosta mopon takaistuimella tukan hulmutessa viidakon tuulessa.

Olen todella tyytyväinen vapaaehtoistyöhöni täällä, saan auttaa ja nähdä työni tuloksia omin kirkkain silmin. Olen aina nauttinut kouluttamisesta ja opettamisesta eikä lukiossa alkanut rakkaus viittomakieliin ei ole sammunut vieläkään. Saan tehdä unelmatyötäni viidakossa Etelä-Amerikassa, pystyn tekemään hyvää toisten hyväksi ja parantamaan kanssaeläjieni elämänlaatua. Erityisen onnellinen olen siitä, että saan tehdä sitä mihin minut on koulutettu, koska jututtaessani muita vapaaehtoistyöntekijöitä kuulen heidän usein työskentelevän yhdellä ainokaisella koululla ns. kouluavustajana, tekevän toimistoissa pelkkiä paperihommia tai hengailevan päivät terveyskeskuksissa tekemättä oikeastaan mitään. Suuri kiitos kuuluu siis Joanna Sormuselle sekä Napon Läänin vammaishankkeelle.

Erityisopettajat mielellään kyselevät paljonko saan palkkaa eivätkä millään voi uskoa, ettei tililleni tipahda penninpyörylää. Seuraava kysymys usein kuuluu, kuka minua tukee Suomesta käsin? vanhemmat? ei kukaan. "Eihän kukaan ilmaiseksi työtä tee!" -on tuttu lausahdus ecuadorilaiselta. Tekeepäs, hullut suomalaiset! :D Sitäpaitsi asuin autossani monta kuukautta säästääkseni rahaa, pihistelin syömisistäni enkä käynyt missään tai tehnyt mitään kivaa. Haluan edes kerran elämässäni saada oikeasti aikaan jotain hyvää pyytteettä, hyötymättä siitä itse mitenkään.Totuuden nimissä on kerrottava, että tänään sain yllättäen taloudellista tukea muutaman kympin verran ruokaan jouluksi ystävältäni Suomesta, kiitos Seija! Tosin aion käyttää varat ostamalla käytettyjä, ehjiä vaatteita.

Ei elämä kuitenkaan aina pelkkää ruusuilla tanssimista täälläkään ole ja suurimat ruusunpiikit sattuvat vatsalaukkuun. Hanavesi ei ole juomakelpoista eikä sitä voi aina täysin välttää nielemästä, joten vatsaongelmat ovat tuttuja vieraita. Viime viikolla sattui pieni itkuntäyteinen välikohtaus paikallisen pomon kanssa kommunikaation puutteen sekä kulttuurierojen takia. Tällä viikolla ollessani meidän koiran kanssa kävelyllä se katosi hetkeksi rupatellessani tutun kanssa ja palatessaan en ollut tunnistaa sitä sen ollessa yltäpäältä ihmisen ulosteessa. Lähin pesupaikka oli joki, johon huuhdotaan koko kaupungin viemäriverkosto. Päivisin on kuuma kuin saunassa ja välillä tulee vettä niin kovaa, ettei kuule puhua. Joskus iltaisin on suojattava paidalla hengitystä malariahyttysiä karkottavaa ainetta pöllyttävältä autolta. Piikkejä löytyy mutta loppupeleissä elo on kuitenkin kaiken sen arvoista! Vale la pena!

Kulttuurista löytyy sekä aivan mahtavia puolia että kauhistuttuvia tapoja. Ecuadorissa tapahtuu paljon ikäviä asioita, joille haluaisi saada pisteen välittömästi. Edelleen joissakin yhteisöissä on tapana laittaa tulista chilimaustetta lapsien silmiin uskoen heistä tulevan näin vahvempia yksilöitä ja näkevän paremmin pimeässä. Ei ole lainkaan tavatonta, että koulutettu puheterapeutti käyttää seksuaalisesti hyväkseen vastaanotolla käyviään poikalapsia tai että opettajat koskettelevat oppilaitaan. Kaikkein yleisintä taitaa kuitenkin olla väkivalta perheiden keskuudessa - machokulttuuri on edelleen voimissaan, mikä oikeuttaa hameväen mukiloinnin. Järestään miltei jokainen nainen, kehen täällä olen tutustunut, kärsii joko miehensä tai veljensä nyrkistä, lapsiensa huumeidenkäytöstä tai heihin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai miehensä aviorikoksista. Tai kaikista yhtä aikaa.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko ja on ihailtavaa, miten eletään yhteisöissä ja autetaan toinen toisiaan. Jaetaan vähästäkin ja perhe menee aina kaiken muun edelle. Tehdessäni yksi päivä lettiä naapurin naiselle hän kertoi, kuinka heidän koko perheensä lapsineen ja lapsenlapsineen muutti vuoristosta tänne viidakon lämpöön lääkärin kehotuksesta, sillä perheen isoisällä on sydänongelmia. Tanssiryhmäni 13-vuotias tyttö taas kertoi eräänä iltana kävellessämme illalla kotiin, kuinka hän yrittää opiskella kovasti, jotta voi valmistuttuaan lähteä Amerikkaan yliopistoon ansaitaakseen myöhemmin paljon rahaa ostaakseen äidilleen omistusasunnon. Yksi kaunis iltapäivä joukko koululaisten vanhempia kaukaa viidakkokylästä ilmestyi portillemme vaatimaan, että yhteisössä asuva erityisopettaja saa jatkaa työssään lähikoululla tuttujen lapsien kanssa. Yhteisöllisyys ja välittäminen on osa arkielämää eikä ihmiset voisi kuvitellekkaan asuvansa yksin tai jättävänsä perheitään.

Nyt lähden lepuuttamaan päästä varpaisiin kipeää kehoani, olo on kuin jyrän alle jääneellä osallistuttuani eilen Venecia-kyläyhteisön talkoisiin. Viidakkoveitset viuhuivat kilpaa heinikoita ja sademetsäkasvillisuutta katkoen ja silmiä kirvelsi hien virratessa. Suuren ja painavan machete-viidakkoveitsen käyttö tosin vaatinee harjoittelua - minun työnjälkeni ei ollut lähellekkään niin siistiä ja lyhyttä kuin intiaanien. Saatuamme kasvit kaadettua oli vuorossa pihamaan rikkaruohojen kitkeminen. Kyykkimisestä selvittyäni sain muistella tulkkaustilanteista oppimiani oikeita nostotekniikoita, kun käsky kävi painavia kiviä kantamahan. Talkoot päättyivät iltapäivällä ruokailuun ja kyläkokoukseen, jonka loputtua vaihdoimme vapaan silmään suuntaamalla kanootilla joelle vilvoittelemaan ja nauttimaan suoraan puista poimituista kaakaohedelmistä sekä papaijoista. Illalla raikas suihku maistui eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Voi viidakkoelämää!

Onnea ja iloa jouluvalmisteluihin! Voikaa hyvin!

-Emy