Heipparallaa Vali-Amerikan etelaisimmasta maasta!
Davidissa kulutimme Juhan kanssa kaksi elonpaivistamme. Ensimmainen ilta hurahti kuunnellen Georgiasta kotoisin olevan hostellityontekijan, Michaelin huimia tarinoita elamastaan. Han oli 38-vuotias, Panamassa asuva yokerhon omistaja. Kuuntelimme pikkutunneille saakka hostellin baarissa kertomuksia viisivuotisesta kakusta georgialaisessa vankilassa, kolmen kuukauden koomasta, veljen kuolemasta ja taman tappajan murhasta, huumekaupasta, prostituutiosta, aivokasvaimesta jne. Talla hetkella Michael parhaillaan kirjoittaa elamankertaansa, jonka ilman muuta aion lukea sana sanalta kunhan se englanniksi julkaistaan maailmalle. Rankasta historiastaan huolimatta Michael oli ystavallinen ja sympaattinen tyyppi enka toivo hanelle enaa tapahtuvan mitaan pahaa loppuelamansa aikana.
Seuraavana paivana nappasimme jenkkipojan kylkeemme ja kavasimme kolmisin kylmassa suihkussa vesiputouksen alla seka joessa polskimassa. Michael oli juuri kokkaamassa kun uintiretken jalkeen palasimme hostellille ja han tarjosi minulle apettaan: maistoin ensimmaista kertaa elamassani legendaarista macaroni & cheesea! Oli herkullista ja tyytyvaisena vetasin koko kupin huiviini mutta pienta hetkea myohemmin kavelin kaksi kerroin pitkin Davidin katuja ja etsin tuskissani kaymalaa. Illemmalla selvisi, etta myos Michael oli sairastunut samaisesta ruoasta mutta onneksemme vatsatautimme kesti vain parisen tuntia. Bakteeri voi piilla missa tahansa!
Illemmalla tuijotimme muiden hostellin asukkien kanssa televisiosta frendeja, punoimme koruja ja uiskentelimme hostellin uima-altaalla. Aamulla kiikutimme rinkkamme bussiterminaaliin, josta jatkoimme taivalta Panaman vuoristoon. Asetuimme Boquete -nimiseen kylaan, siistiin majataloon kahden hengen huoneeseen omalla kylpyhuoneella (10$/yo). Astuessamme ensimmaista kertaa sisalle meidat toivotti tervetulleeksi oven vieresta puhuva papukaija! Majatalo oli pramein, missa olen koko kesan aikana paatani kallistanut ja suihkusta pulppusi lamminta vetta. Boquete oli viilea pikkukaupunki vuoristossa. Kylma ilmanala on ihanteellinen ymparisto kasvattaa kahvia ja sumppipapuplantaaseja loytyikin kaupungin ymparistosta hehtaarikaupalla. Herattyamme ensimmaisena aamuna lahdimmekin heti tutustumaan pieneen paikalliseen kahvifarmiin. Opas kertoi tarinoita kahvin historiasta maailmassa ja kyseisen farmin synnysta. Naimme koko kahvin valmistusprosessin vaihe vaiheelta ja paasimme maistamaan tuoretta vastajauhettua kahvia seka pureskelemaan eri paahtoasteisia papuja.
Boquetessa viihdyimme kolme yota. Kayskentelimme pitkin katuja, pulikoimme kuumilla lahteilla ja joessa, patikoimme, kuuntelimme live-musiikkia keskuspuistossa, nukuimme paivaunia sateen sattuessa, pelasimme pelikoneita (eli Juha painoi vuorotellen kaikkia valkkyvia nappuloita ja onnistui loppupeleissa jaamaan 2 dollaria voitolle) ja nautimme tottakai herkullista sumppia viihtyisissa kahviloissa. Sunnuntaiaamuna pulitimme puuttuvat rahat majoituksestamme ja matkustimme chicken bussilla Davidiin. Kaytiin aamupalalla bussiaseman viereisessa ruokalassa, jossa Juhaa alkoi suututtamaan vieresta kuuluva jatkuva liikenteenmelu, autojen korvia vihlovat aanitorvet ja kyytilaisia kirkuvat bussipojat. Kukaan ei myoskaan suostunut vastaanottamaan Juhan sadan dollarin setelia vaihtorahojen puutteen takia eika otto-automaatit toimineet ja sekos vasta sai suomijannun verisuonet pullistumaan. Hetken kiukuttuaan viha kuitenkin laantui ja kohta reissasimme tyytyvaisina hymyssa suin kohti Karibian merta. Matkalla bussissa tutkimme opaskirjaamme ja teimme yhteistuumin paatoksen majoittua tulevaksi yoksi Isla Colon -nimiselle saarelle. Mika ihana tapa matkustaa ilman valmiita reitteja tai aikatauluja, pura vida!
Perille paastyamme oli minun vuoro kiukutella. Saituuttani en ollut syonyt koko paivana kunnolla ja olin nalissani kuin pieni porsaanpoikanen aamulla. Lisaksi uusi kotikaupunkimme Bocas Del Toro oli todella turistisoitunut enka nahnyt ymparillani enaa haivahdystakaan aidosta latinokulttuurista. Kaupungin kaduilla on vierivieressa vain hostelleja, ravintoloita ja matkamuistomyymaloita ja kaikki puhua pulputtivat englantia. Massaturismin ansiosta myos ruoka-annosten hinnat olivat korkealla kuin kuivauskaapit minulle Suomessa enka suostu maksamaan 4 dollaria enempaa ruoastani taalla. Usein kysynkin hinnakkaissa ruokapaikoissa onko mahdollista tilata lasten annos tai vain puolikas lautasellinen apetta tai paljonko kustantaa pelkka riisi papujen kera. Loppujen lopuksi kavin kaupasta ostamassa evasta ja palasin hostelliin kokkaamaan.
Majoituimme Bocas Del Torossa puolivahingossa bilehostelliin. Maksoimme heti sisaankirjautuessa kaksi yota saatuamme siten edullisemman tarjouksen (11$/yo). Jo seuraavana paivana kuitenkin kaduimme paatostamme, silla hostellin baarissa soi popit yomyohalle asti ja meluisat turistit kiskoivat kaksin kasin kuningas alkoholia ja prinssi pilvea seka lempivat aanekkaasti. Kahden yon jalkeen checkasimme itsemme hotlasta joutuin ulos ja muutimme laheiseen merenrantahotelliin (10$/yo). Uusi majoituksemme on taydellinen, kaksi erillista isoa sankya, lamminta vetta suihkussa, iso keittio kaytettavissa ja rauhallinen talo merenrannalla, voiko suomituristi olla enaa onnellisempi (Juha olisi kuulemma onnellisempi ilman lattialla vilistavia torakoita).
Bocasissa elamamme on rennon letkeaa, heti ensimmaisena aamuna hyppasimme bussiin ja vietimme paivan sanoin kuvailemattoman kauniilla Las Estrellas rannalla lilluen turkoosissa meressa, napsien valokuvia ja punoen kasikoruja. Toisena paivana iskimme takapuolemme satuloihin vuokrattuamme fillarit allemme ja poljimme tutustumaan jalkapallokenttaan seka lentokenttaan. Iltapaivalla kaansimme ohjaustankomme jalleen kohti surffibiitsia, jossa mina keskityin sanoitushommiin ja Juha paivauniin. Illalla ostettiin poletit saarien valiseen korismatsiin, jossa ihmeteltiin paikallisen vaeston kaljankulutuksen lukemia, silla poikkeuksetta miltei jokaisella on handyssaan oluttolkki ikaan tai sukupuoleen katsomatta.
Keskiviikkona laskeuduttiin hotellin laiturilta veneeseen ja seilailtiin muiden turistien kera ensin delfiineja ihmettelemaan, josta jatkettiin snorklaamaan. Aikamme ihailtuamme koralleita ja erilaisia merenelavia oli ohjelmassa lounas. Juha pisti poskeensa tuoretta kalaa ja mina tyydyin kahviin ja omiin evaisiini. Lounaan jalkeen istahdimme jalleen paattiin ja matkasimme Las Zapatillas paratiisisaarille. Lahestyessamme rantaa veneen kapteeni vaitti, etta kyseiset saaret ovat Panaman kansallispuisto ja on pulitettava paasymaksu 5 $ per nokka. Me ja muut turistit kuitenkin nostimme asiasta metelin, silla maksusta ei oltu puhuttu mitaan aiemmin maissa emmeka maksaneet kapteenille penninpyorylaa. Kaiken taman lisaksi meille reissua kaupitellut tyyppi edellisena paivana kertoi retken maaranpaiden olevan aivan toiset kohteet. Mies myos mainosti veneessa olevan kylmalaukku omille virvokkeille - olihan siella mutta ilman jaita. Kaiken kaikkiaan retki oli pikku huijauksista huolimatta kuitenkin onnistunut ja viimeisena etappinamme kavimme tiirailemassa laiskiaisia!
Juha totuttelee latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin vahitellen ja muunmuassa panamalaiset hostellit aiheuttavat ihmetysta. Panama Cityssa Juha kummasteli, kuinka pystyin vain marssimaan hostelliin sisalle ja kysymaan nimella missa huoneessa Juha ruhoaan lepuuttaa. Davidin majatalossa han ihmetteli lunkia sisaankirjautumista: siivoamassa ollut nainen ohjasi meidat huoneeseemme ja nakkasi avaimen kouraan kysymatta nimiamme, passiemme numeroita tai kuinka kauan aiomme talon sangyissa uinua. Bocas Del Torossa Juhan mielta ei lammittanyt, kun kesken taman hampaidenpesun huumepollyssa ja humalassa hoiperrellut turisti tuli kattelemaan seka hopottamaan sekavia. Hostellien torakat eivat ole edelleenkaan onnistuneet valloittamaan paikkaansa Juhan sydamesta eika hostelleissa kaytava huumekauppa, pilvenhaju ja lempiminen kovin paljoa hanta miellyta. Myos lukuisat huumekauppayritykset eivat saa hymya Juhan huulille, silla hanen kuleksiessa yksin eivat diilerit anna Suomi-pojan rauhassa nauttia oluttaan ja keskittya jalkapallopeliin.
Paikallinen kasitys ajoista ja matkoista on mielenkiintoinen ilmio. Kavellessa olipa matkaa edessa kuinka pitkalti tahansa, Panamassa saa kysyttaessa melkein aina vastaukseksi matkan kestavan viela 15-30 minuuttia. Busseissa kysyttaessa monenko aikaan saavumme maaranpaahan kuski ensin tiirailee hetken kelloaan, tekee mielessaan laskelmia ja heittaa ilmoille ensimmaisena mieleen tulleen ajan. Useinmiten saapumisaika voi heitella tunnilla tai parilla suuntaan jos toiseenkin. Teilla ja kaduilla on informaatioita etaisyyksista minimaalisen vahan ja jos moisen onnistuu bongaamaan, todellinen matka saattaa olla yli puolet ilmoitettua pidempi.
Elamani taalla muuttui kerta heitolla kun Juha saapui matkakumppanikseni. En ole nukkunut puoleentoista viikkoon yhdessakaan dormitoryssa enka ole enaa tutustunut paikallisiin. Juha kaipaa enemman yksityisyytta ja mielellaan majoittuu yksityishuoneeseen omalla kylpparilla. Minulle kelpaisi sanky makuusalista, joten majoitumme privahuoneissa mutta maksan vain dormin hinnan ja Juha kivana miehena maksaa loput ja kaikki on loppupeleissa tyytyvaisia. Onnekseni olen saanut Juhan kuitenkin houkuteltua edullisiin hostelleihin ja halpoihin ruokaloihin. Lisaksi olen virallisesti Juhan espanjaa puhuva kaveleva komposti, silla syon ja juon kaiken, mika ei uppoa hanen makuhermoihinsa ja jatan mieluummin syomatta kokonaan kuin maksan hullun hinnan turistiravintolassa. Ihmiset eivat ole samalla tavoin avuliaita ja sydamellisia pariskunnalle (joksi meita taalla jatkuvasti luullaan) kuin aiemmin reissatessani yksin vaaleana tyttona. Huijausyrityksia on tuhat kertaa enemman paivittain ja kaiken valtakunnan kauppiaat, oppaat seka kadunkulkijat yrittavat saada palveluitaan/tavaroitaan meille kaupaksi. Matkanteko nyt tuntuu enemman lomalta, on enemman luppoaikaa ja luxusta. Saa kommunikoida aidinkielellaan ja nauraa vatsalihakset kipeiksi joka paiva, ei ole viela yhtaan paivaa Juhan kanssa kulunut etten olisi itkenyt ilosta kun naurattaa niin hulluna :D
T. Emily & Juan
Ihastutetaan, vihastutetaan ja sovitaan, jookoskookospähkinä!
torstai 29. elokuuta 2013
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Onnesta onnettomuuteen
Ja itku pitkasta ilosta!
Elin elamani parasta aikaa Ometepe-saarella rakastavan perheen keskuudessa. Aika kului vauhdilla kuin tulkkausvuoro tulityokurssin luennolla ja tulin todella laheiseksi perheenjasenten kanssa. Aina palatessani kotiin lapset juoksivat syliini kilpaa ja kaikki halusivat tietaa mita olin puuhannut ja miten paivani oli sujunut. Perheen tyttojen ja naisten kesken vietettiin aikaa lakkailemalla kynsia toisillemme ja tekemalla kampauksia. Kerran perheen tytar Darcy (25v) meikkasi minut vahvaan latinotyyliin ja aiti teki hiuksiini tiukan nutturan kuin paikallistyttoloilla ikaan! Tunsin tosin itseni sirkuspelleksi koko paivan ajan kulkiessani sentin paksussa maskissa pitkin maalaiskylia. Pidin perheen pojalle Haroldille (26v) bachatatunteja ja han opetti minut punomaan kasikoruja. Opetin myos suomenkielta perheenjasenille muttei oppi mennyt kovin helpolla kupoliin asti, silla perheen 16 lapsesta vain yksi on saattanut peruskoulutuksensa loppuun saakka ja saanut kunnian painaa valmistumishatun paalaelleen. Koulutus taalla maksaa eika perheella ole ollut koskaan ylimaaraisia seteleita. Lisaksi kaikkien on tyoskenneltava pelloilla varhaisesta aamusta puoleen paivaan ja harvalla on enaa energiaa iltapaivalla tiirailla liitutaululle tai kuunnella puolipatevan lehtorin luentoja.
Vallan mahtava ex-anoppikokelaani Sinikka aikoinaan selosti ylioppilasjuhlissani sukulaisilleni, kuinka heidan perheen tasainen arki muuttui minun saapuessani taloon. Seesteiseen eloon kuulemma tuli vipinaa ja seinakalenteri tayttyi erilaisista ohjelmanumeroista. Perheeni Ometepessa varmaan voisi allekirjoittaa Sintun lausahdukset oikopaata. Perheen tapoihin kuului levata iltapaivisin ja ottaa torkut aamun raskaan tyonteon jalkeen seka pyhittaa viikon ainoa vapaapaiva sunnuntai riippumatossa lekotteluun mutta minun lasnaolon vaikutuksesta he harvoin onnistuivat huilimaan. Yksi lempilauseistani talossa olikin: "Entonces... Que vamos a hacer ahora? (Mitas nyt tehdaan?)" ja nain taas aloimme touhuta yhdessa. Sunnuntaina vapaapaivan kunniaksi halusin lahtea pyoraretkelle polkemaan saaren ympari. Aamupalan jalkeen nousin innoissani satulaan Haroldin kera mutta jo 15 minuuttia myohemmin huomasin ideani olleen susi. Asfaltoitua tieta matkasta oli noin 15 % ja loppu kivikkoista tannerta. Matkalla alkoi sataa vetta ja poljimme litimarkina liki 5 tuntia ennenkuin vastaan tuli ensimmainen puoti, jossa myytiin vetta ja ruokaa. Illansuussa olimme takaisin kotona, vasyneina mutta tyytyvaisina paivan suoritukseen.
Kohtasin Ometepe-saarella paljon kulttuurieroja ja mielenkiinnolla heilta kyselin paljon erilaisista tavoista ja elamasta. Alkuaikoina perheessa kummastelin, miksi parvi lapsia on kanssani ns. suihkussa eli pesupaikalla ja tuijottaa silma kovana kun pesen tyopaivan hikia alastomalta keholtani. Myohemmin huomasin muiden peseytyvan vaatteet paalla, miehet kayttivat shortseja ja naiset loysaa mekkoa. Hienovaraisesti sitten kysyin mika on korrekti tapa peseytya ja sain vastaukseksi ettei paivasaikaan valosalla ole tapana peseytya nakuna. Suomitytto taas handlas tilanteen, hah! Myos rannalla ollessamme paikalliset, varsinkin naiset, uivat vaatteet paalla mutta mina heitin bikineille ja levittelin aurinkorasvaa paljaan nahkani suojaksi. Yksi hienoimmista kulttuurieroista oli kuitenkin se, kuinka avoimesti kaikki puhuivat elamastaan. Monena iltana ruodittiin Robinin sydansuruja ja ongelmia tyttoystavan kanssa, kerran hilppaistiin jopa naapurikylaan lepyttelemaan tyttelia kun Robin oli myohastynyt treffeilta ja tarvitsi todistajia kylkeensa selityksen tueksi.
Olin onneni kukkukoilla asuaessani perheen kanssa mutta samaan aikaan sydantani sarki taukoamatta nahda, kuinka vaatimattomasti he elivat elamaansa. Ostinkin perheelle ruokaa jonkun verran ja tavaroita, joita tarvitsivat. Perheen tyttarentytar Iris (12v) haaveili hampurilaisesta. Joka paiva tytto kyseli minulta milta burgeri maistuu, mita kaikkea leipien valissa on ja voisinko auttaa hanta valmistamaan moisia, jos han loytaa leipaa ja lihaa. Kerroin tottakai auttavani mutta paatinkin yllattaa tyton ja vein hanet hampurilaiselle laheisen hotellin ravintolaan eraana iltana. Tytto ei kuitenkaan tykannyt hampurilaisesta eika perheenjasenet ylipaataan pitaneet muista, uusista mauista kuin mihin olivat koko elamansa ajan tottuneet kotonaan. Ilmio oli kylla hyvin tavanomainen, tunnen paljon ihmisia myos Suomesta, jotka pitavat vain esimerkiksi vaimon keitoksista eivatka halua edes kokeilla uusia makuelamyksia.
Halusin auttaa perhetta myos pidemmalla aikatahtaimella ja niinpa yhtena aamuna roijasin ruhoni bussilla kaupunkiin ja pyysin myos Haroldia ja hanen veljenpoikaansa Robinia (17v) tulemaan kylaan myohemmin avukseni. Halusin ostaa perheen plantaaseille lannoitetta kaksi isoa sakillista, jotta hedelmat, riisit ja pavut kasvavat nopeammin, isommiksi ja paremmiksi ja nain ollen perhe saa lisatuloa talouteensa tulevaisuudessa.
Toki autoin perhetta muutenkin, tyoskentelin plantaaseilla ja auttelin kotona. Tyo pelloilla sai minut arvostamaan tulevaisuudessa joka ikista papua, jonka kurkustani alas nielaisen. En ole ikina tiennyt tai edes miettinyt, miten paljon tyota on tehty ja vaivaa nahty ennenkuin ostan papupurkkini lahisiwasta. Vietin myos yhden paivan perheen kanssa jarvella nyrkkipyykilla. Nolottaa myontaa mutten ole elaissani pessyt pyykkia kasin ja nyt sain hinkata perheen vaatteita ja lakanoita olan takaa vasten kivia aina auringonlaskuun asti. Aiti ja Iris opettivat minulle kuinka vaatteet saadaan puhtaaksi pesukoneitta ja opinkin! Lisaksi nautin yhdessa pyykkaamisesta, oli kivaa nauttia auringosta jarvella porukalla puuhaillen ja laulellen. Viimeisena iltana juoksin yksin viereiseen kylaan ja kysyin paikallisilta, mista voin ostaa possuvauvan. Vanha nicaragualaismies lahti keppeineen ja taskulamppuineen johdattamaan minut talolle, jossa oli possuja myytavana ja niin pikku tinkaushetkea myohemmin astelin takaisin kotiin pieni saparohanta sakissa olallani. Nicaragualaiseen kulttuuriin kuuluu juhlia 1-vuotis synttareita suurin elkein ja possu oli lahja perheen pienimmalle, 3-kuukautiselle tyttarenpojalle, jonka synttareilla on nyt evasta kylalaisille tarjolla:)
Harold ei ollut poistunut saareltaan viiteen vuoteen, joten kysyin haluaisiko han lahtea kanssani kaymaan jossain pienella lomalla. Han kertoi Mombacho-kylassa asuvan sukulaisia, tateja ja serkkuja. Paatimme ottaa Robinin matkaan, silla tama ei ollut tavannut sukulaisiaan koskaan ja niinpa lahdimme kolmisin sukuloimaan. Aamulla varhain ennen nousua lautalle vievaan bussiin itkea vollotimme aidin kanssa keskella katua, silla aikomukseni oli jatkaa matkaa Mombachosta suoraan Costa Ricaan palaamatta enaa saarelle. Aiti antoi minulle pienen pussukan muistoksi ja kertoi minun olevan aina tervetullut takaisin ja toivoi minun palaavan pian. Oli haikeaa lahtea perheen luota enka voinut taisteluista huolimatta vastustaa silmakulmaan nousevia kyyneleita halatessani perheenjasenia viimeista kertaa ja hyvastellessani heita.
Harold ei muistanut sukulaistensa asuinpaikkaa kovin hyvin ja harhailimmekin pitkin Mombacho-tulivuorta muutaman tunnin ajan, kunnes lopulta kysymalla loysimme perille tadin perheen luokse. Talossa asui tati ja taman kolme lasta, joista yhdella oli mies ja kaksi lasta. Vietimme tadin perheen keskuudessa kaksi yota ja vierailimme myos muiden sukulaisten luona samaisella kylalla. Punoimme kasikoruja, jutustelimme sukulaisten kanssa ja nautimme viimeisista paivista yhdessa napsien kymmenia valokuvia ja ollen yhdessa. Viimeinen aamu kuluikin jalleen vain itkiessa ja halaillessa, silla edessa oli viimeiset tunnit ennen teiden erkanemista.
Ensimmaisen yon jalkeen taloon saapui neljas lapsi, joka kiukustui huomatessaan meidan nukkuvan hanen huoneessaan. Vihoissaan han vahingossa kaatoi rinkkani ja tavarani (mukaanlukien minilapparini) levisivat lattialle. Han pakkasi tavarat takaisin kapsakkiini ja varmistin illalla, etta kaikki olivat viela tallella. Seuraavaksi yoksi meidan piti vaihtaa huonetta ja kantaa kamamme toisaalle. Kiukkuinen serkkutytto odotti lasta eika tulevalla isalla ollut kunnon tyota. Samaisena paivana aiemmin tati oli ihaillut korujani ja hiuspantojani tohkeissaan ja piti niista kovasti. Edella mainittujen seikkojen yhteenlaskettua summaa ei sen enempaa tarvitse arvuutella, vastassa oli reissuni ensimmainen ryosto. Aamulla serkun poikakaveri tuli taloon ja rinkkani oli jo pakattu. Asioin huussissa ja pesin legojani -ilmeisesti talla valin pitkakynsi kavi rinkallani. Poikakaveri poistui tuktukillaan ennen meidan lahtoa enka enaa kajonnut rinkkani sisaltoon.
Seuraavana aamuna etsiessani rinkasta paivan vaatteita Costa Ricassa tajusin tulleeni ryostetyksi, kun en loytanyt tavaroistani enaa minitietokonettani, korupussiani enka kolmatta tarkeille tavaroille tarkoitettua pussukkaani. En valita tietokoneen katoamisesta, se oli vanha, hidas ja huono, kaytin sita vain kerran tai kaksi koko kesan aikana. Korut harmittaa, silla olin ostanut kauniita kasintehtyja koruja uusilta artesaani ystaviltani matkani varrelta. Lisaksi pussukassa meni el salvadorilaiselta kuomaltani synttarilahjaksi saadut kasintehdyt korvikset, kitaranviritin, otsalamppu ja lukko. Kaikista eniten maailmassa kuitenkin harmittaa, kiukuttaa ja itkettaa toisessa pussukassa mennyt tarkealta ystavaltani Nooralta ennen Suomesta lahtoani saatu metallinen kompassi, jonka sisakannessa oli teksti: "jotta loydat etsimasi". Itkea tihrutin, kun Noora sen minulle viimeisena tyopaivanamme antoi mutta itkin krokotiilinkyyneleita viela enemman, kun tajusin sen puuttuvan. Pillitin kuin pikku tytto koko paivan hostellilla ja muut reppureissaajat pyyhkivat kyyneleitani ja yrittivat lohduttaa. Olisivatpa vieneet passini, rahani ja luottokorttini, silla niita saa uusia mutta mikaan raha maailmassa ei korvaa tunnearvoltaan kompassiani.
Soitin Costa Ricasta perheelleni saarelle ja he soittivat Mombacho-kylaan mutta siella eivat tietenkaan tienneet mitaan liittyen kadonneisiin kamoihini. Harold on allapain ja potee huonoa omatuntoa kadonneiden tavaroideni takia, ajattelee syyn olevan hanen kun minut sukuloimaan vei eika pitanyt minusta ja tavaroistani tarpeeksi hyvaa huolta. Koko perhe saarella on pahoillaan ja hapeissaan sukulaistensa takia. Luotan saaren perheeseen, Haroldiin ja Robiniin taydesta sydamestani, enka usko heidan olleen millaan tavalla juonessa mukana. Heilla oli monta hyvaa tilaisuutta putsata minut putipuhtaaksi kaikista kamoistani aiemmin nain halutessaan. Loppupeleissa mitaan rahallisesti arvokasta minulta ei viety mutta kultaakin kalliimpia esineita, joiden toivon viela joskus minulle palautuvan.
Elama ja reissu jatkui kuitenkin ja vietin Costa Rican paakaupungissa San Josessa 2 yota. Ylitin rajan kavellen, matkaa oli tosin vain kilometrin verran. Costa Rican puolella istahdin capitaliin vievaan bussiin, jossa tapasin saksalaispojan ja paatimme jakaa taksin maaranpaassamme. Majoituimme San Josen keskustaan mukavaan hostelliin (13$ / yo) dormitoryyn, jossa majoittui kivoja reppureissaajia. Porukalla seuraavana paivana tutustuimme hyvin amerikkalaistuneeseen suurkaupunkiin ja kokkailimme hostellilla. Saavuin San Joseen vain siita syysta, etta ihana isani oli lahettanyt minulle kalium-tabletteja Academia Columbus - nimiseen kielikouluun. Opiskelin kesan aluksi Mexicossa ja edellisena kesana Ecuadorissa samaisessa koulussa espanjaa, joten pyysin voisivatko he ystavallisesti vastaanottaa isani lahettaman paketin ja sehan passasi heille vallan mainiosti.
Tarkoitukseni oli tuhlata San Joseen vain yksi elonpaivistani, silla Costa Rica on hintatasoltaan kallis, suurinpiirtein Euroopan hinnoissa liikutaan. Pahaksi onnekseni torstaina oli aitienpaiva ja koulut olivat kiinni, joten nain ollen minun taytyi jaada viela extrayoksi jenkkipikaruokaloiden tayteiseen San Joseen noutaakseni laakkeeni. Perjantaiaamuna kappailin ensitoimekseni pankkiautomaatille, joka ei kuitenkaan (yllattaen) toiminut. Sanoin takanani jonottavalle pojalle, ettei kone pelita ja han lahti kanssani toiselle automaatille. Paha onni kuitenkin tuntui tarttuneen kenganpohjaani kuin vessapaperi eika toinen tai kolmaskaan laite toimineet. Astelimme pankkiin kysymaan neuvoa ja ohjasivat toimivalle automaatille. Seurassani hengaileva poika oli kotoisin Nicaraguasta, samaiselta saarelta jossa olin juuri asunut pari viikkoa! Han halusi tarjota minulle lounaan ja myohemmin kutsuin hanet avukseni koulun etsintaan. Aikamme metsastettyamme vihdoin loysimme oikean torpan ja sain pidella katosissani isukin minulle kirjoittamaa kirjetta seka kalium-putelia. Iltapaivalla joimme viela kaffet yhdessa Geovannyn kanssa ulkona tullen vetta kuin Esterin nalgasta.
Perjantaiyona nousin bussiin ja matkustin 16h Panamaan. Matkalla kulutimme aikaa rajalla 4 tuntia, odottaen ensin aamuyolla lippuluukun avautumista, maastalahdon ja maahantulon selvityksia. Maahantuloluukulla sattui pikkuriikkinen vaarinkasitys, silla luulin virkailijan pyytavan minulta 500 dollaria paasymaksuksi maahan. Pojan kerrottua minulle summan tunsin, kuinka veri katosi kasvoiltani ja itku nousi kurkkuun. Yritin selittaa, ettei minulla ole moisia summia mukanani ja olen koyha tytto tyota etsimassa. Tiskin toisella puolella alkoi kuhina ja selvittely voinko tulla maahan ja mina naama valkoisena selitin muille maahantulijoille jonossa tyyppien yrittavan nyhtaa minulta hulluja summia. Onnekseni kuitenkin paikalliset matkustajat osasivat kertoa, ettei minun tarvitse maksaa puolta tuhatta vaan virkailijat haluavat vain nahda summan tai luottokortin olemassa olon! Hypin tiskilla riemusta, kaivoin oitis Visani esille ja iskin tiskille pojan tiirailtavaksi. Kohta han kysyi mita teen tyoksi ja kuulessaan minun olevan viittomakielentulkki han alkoi viittoa minulle! Hetki siina viitottiin yhdessa ja kaikki paattyi hymyssa suin.
Rajalla lopuksi viela roijasimme matkatavaramme tulliin tarkastettavaksi. Jokaisen taytyi avata kapsakkinsa ja paikalla oli poliiseja ja huumekoiria. Olen ylittanyt matkani varrella maateitse jo 7 rajaa mutta nain tarkkaan seulaan en ole viela kertaakaan joutunut. Bussimatkallani Panamaan tarjoiltiin aamupala (kahvikuppi, keksi ja sandwich) ja lounas (kuppi coca-colaa ja bigmac-hampurilainen). Vieressani istui 52-vuotias nicaragualaissyntyinen nainen, joka ystavallisesti tarjosi minulle poikansa autolla kyydin bussiterminaalista hostelliini. Lisaksi nainen antoi osoitteensa ja puhelinnumeronsa kertoen, etta olen tervetullut hanen kotiinsa majoittumaan ja voin soittaa hanelle milloin vain nain halutessani. Mika ihana kulttuuri! Mitka ihanat ihmiset! Mucho Amor!
Lauantaina illansuussa paasin uuteen kotiini, hostelliin Panama Cityssa. Marssin matkasta vasyneena vastaanoton tiskille ja kysyin missa huoneessa mahtaa kaverini majoittua. Respan nainen neuvoi minulle tien huoneeseen kolme, jonka takaa loytyi uusi matkatoverini Juha Miettinen! Juha tuli lomalle Panamaan ja matkaa kyljessani kolmisen viikkoa. Heti ensimmaisena paivana suuntasimme Panaman kanavalle ja koetimme hypata laheiselle saarelle vievaan laivaan mutta laiva oli taysi. Saaren sijaan vietimmekin paivan patikoiden mangopuiden ja palmujen tayteisessa luonnonpuistossa.
Seuraavana aamuna suunnistimme rinkat selassa bussiterminaaliin ja kapusimme Santa Claraan vievaan pikku bussiin. Perille paastyamme emme yhyttaneet halpoja majoituksia suht pitkan haravoinnin jalkeen ja paadyimme nukkumaan teltassa rannalla. Iltapaiva sujahti uiden Tyynessa Valtameressa, punoen rannekoruja ja hopisten paikallisten lomailijoiden kanssa. Pimean laskeuduttua rantakoirat ilmestyivat jalkojemme juureen ja kuvittelimme niiden haluavan suojella meita. Kohta hurtat alkoivat ulista pelosta ja syykin selvisi mita pikimiten: syttyi hullu ukkosmyrsky. Aiemmin paivalla mina olisin tyytynyt viela halvempaan riippumattomajoitukseen mutta onnekseni Juha patisti meidat telttaan. Napotimme illan kahdestaan teltassa kuunnellen kuulonvievia ukkosenjyrahdyksia ja saikahdellen viereen iskeytyvia salamoita samalla kun telttamme lattialle kohosi vesilammikoita. Kaytossamme oli yksi retkipatja, jonka jaoimme asetamalle sen poikittain. Mina uinuin teltassa aamuun asti oikein hyvin mutta Juha oli valmis pakkaamaan rinkkansa jo klo. 3:00.
Aamun valjettua jatimme rannan ja teltan taaksemme ja suunnitelmissa oli bussimatkan jalkeen laskea rinkat maahan toisella rannalla. Bussissa kuitenkin teimme suunnitelmamuutoksen ja paatimmekin hurauttaa bussilla David-nimiseen kaupunkiin. Perilla majoituimme ihastuttavaan, Juhan iloksi uima-altaalla varustettuun hostelliin, jossa elelemme parhaillaan. Ehdin kolmisen kuukautta reissata yksin ja nautin joka hetkesta mutta on mukava valilla myos hopottaa suomeksi ja kayda vessassa asemalla jonkun vahtiessa kamojani. Juha parhaillaan totuttelee Latinalaisen Amerikan kulttuuriin, jo heti ensimmaisena aamuna heratessaan han sai ensikosketuksen torakoihin loytaessaan moisen ruokailemasta hanen hammasharjallaan. Tata kirjoittaessani Juha napottaa vieressani oluttuopponen edessa ja lukee torakantappo-ohjeita netista ;)
Terkkuja siis talla kertaa seka minulta etta Juhalta!
Elin elamani parasta aikaa Ometepe-saarella rakastavan perheen keskuudessa. Aika kului vauhdilla kuin tulkkausvuoro tulityokurssin luennolla ja tulin todella laheiseksi perheenjasenten kanssa. Aina palatessani kotiin lapset juoksivat syliini kilpaa ja kaikki halusivat tietaa mita olin puuhannut ja miten paivani oli sujunut. Perheen tyttojen ja naisten kesken vietettiin aikaa lakkailemalla kynsia toisillemme ja tekemalla kampauksia. Kerran perheen tytar Darcy (25v) meikkasi minut vahvaan latinotyyliin ja aiti teki hiuksiini tiukan nutturan kuin paikallistyttoloilla ikaan! Tunsin tosin itseni sirkuspelleksi koko paivan ajan kulkiessani sentin paksussa maskissa pitkin maalaiskylia. Pidin perheen pojalle Haroldille (26v) bachatatunteja ja han opetti minut punomaan kasikoruja. Opetin myos suomenkielta perheenjasenille muttei oppi mennyt kovin helpolla kupoliin asti, silla perheen 16 lapsesta vain yksi on saattanut peruskoulutuksensa loppuun saakka ja saanut kunnian painaa valmistumishatun paalaelleen. Koulutus taalla maksaa eika perheella ole ollut koskaan ylimaaraisia seteleita. Lisaksi kaikkien on tyoskenneltava pelloilla varhaisesta aamusta puoleen paivaan ja harvalla on enaa energiaa iltapaivalla tiirailla liitutaululle tai kuunnella puolipatevan lehtorin luentoja.
Vallan mahtava ex-anoppikokelaani Sinikka aikoinaan selosti ylioppilasjuhlissani sukulaisilleni, kuinka heidan perheen tasainen arki muuttui minun saapuessani taloon. Seesteiseen eloon kuulemma tuli vipinaa ja seinakalenteri tayttyi erilaisista ohjelmanumeroista. Perheeni Ometepessa varmaan voisi allekirjoittaa Sintun lausahdukset oikopaata. Perheen tapoihin kuului levata iltapaivisin ja ottaa torkut aamun raskaan tyonteon jalkeen seka pyhittaa viikon ainoa vapaapaiva sunnuntai riippumatossa lekotteluun mutta minun lasnaolon vaikutuksesta he harvoin onnistuivat huilimaan. Yksi lempilauseistani talossa olikin: "Entonces... Que vamos a hacer ahora? (Mitas nyt tehdaan?)" ja nain taas aloimme touhuta yhdessa. Sunnuntaina vapaapaivan kunniaksi halusin lahtea pyoraretkelle polkemaan saaren ympari. Aamupalan jalkeen nousin innoissani satulaan Haroldin kera mutta jo 15 minuuttia myohemmin huomasin ideani olleen susi. Asfaltoitua tieta matkasta oli noin 15 % ja loppu kivikkoista tannerta. Matkalla alkoi sataa vetta ja poljimme litimarkina liki 5 tuntia ennenkuin vastaan tuli ensimmainen puoti, jossa myytiin vetta ja ruokaa. Illansuussa olimme takaisin kotona, vasyneina mutta tyytyvaisina paivan suoritukseen.
Kohtasin Ometepe-saarella paljon kulttuurieroja ja mielenkiinnolla heilta kyselin paljon erilaisista tavoista ja elamasta. Alkuaikoina perheessa kummastelin, miksi parvi lapsia on kanssani ns. suihkussa eli pesupaikalla ja tuijottaa silma kovana kun pesen tyopaivan hikia alastomalta keholtani. Myohemmin huomasin muiden peseytyvan vaatteet paalla, miehet kayttivat shortseja ja naiset loysaa mekkoa. Hienovaraisesti sitten kysyin mika on korrekti tapa peseytya ja sain vastaukseksi ettei paivasaikaan valosalla ole tapana peseytya nakuna. Suomitytto taas handlas tilanteen, hah! Myos rannalla ollessamme paikalliset, varsinkin naiset, uivat vaatteet paalla mutta mina heitin bikineille ja levittelin aurinkorasvaa paljaan nahkani suojaksi. Yksi hienoimmista kulttuurieroista oli kuitenkin se, kuinka avoimesti kaikki puhuivat elamastaan. Monena iltana ruodittiin Robinin sydansuruja ja ongelmia tyttoystavan kanssa, kerran hilppaistiin jopa naapurikylaan lepyttelemaan tyttelia kun Robin oli myohastynyt treffeilta ja tarvitsi todistajia kylkeensa selityksen tueksi.
Olin onneni kukkukoilla asuaessani perheen kanssa mutta samaan aikaan sydantani sarki taukoamatta nahda, kuinka vaatimattomasti he elivat elamaansa. Ostinkin perheelle ruokaa jonkun verran ja tavaroita, joita tarvitsivat. Perheen tyttarentytar Iris (12v) haaveili hampurilaisesta. Joka paiva tytto kyseli minulta milta burgeri maistuu, mita kaikkea leipien valissa on ja voisinko auttaa hanta valmistamaan moisia, jos han loytaa leipaa ja lihaa. Kerroin tottakai auttavani mutta paatinkin yllattaa tyton ja vein hanet hampurilaiselle laheisen hotellin ravintolaan eraana iltana. Tytto ei kuitenkaan tykannyt hampurilaisesta eika perheenjasenet ylipaataan pitaneet muista, uusista mauista kuin mihin olivat koko elamansa ajan tottuneet kotonaan. Ilmio oli kylla hyvin tavanomainen, tunnen paljon ihmisia myos Suomesta, jotka pitavat vain esimerkiksi vaimon keitoksista eivatka halua edes kokeilla uusia makuelamyksia.
Halusin auttaa perhetta myos pidemmalla aikatahtaimella ja niinpa yhtena aamuna roijasin ruhoni bussilla kaupunkiin ja pyysin myos Haroldia ja hanen veljenpoikaansa Robinia (17v) tulemaan kylaan myohemmin avukseni. Halusin ostaa perheen plantaaseille lannoitetta kaksi isoa sakillista, jotta hedelmat, riisit ja pavut kasvavat nopeammin, isommiksi ja paremmiksi ja nain ollen perhe saa lisatuloa talouteensa tulevaisuudessa.
Toki autoin perhetta muutenkin, tyoskentelin plantaaseilla ja auttelin kotona. Tyo pelloilla sai minut arvostamaan tulevaisuudessa joka ikista papua, jonka kurkustani alas nielaisen. En ole ikina tiennyt tai edes miettinyt, miten paljon tyota on tehty ja vaivaa nahty ennenkuin ostan papupurkkini lahisiwasta. Vietin myos yhden paivan perheen kanssa jarvella nyrkkipyykilla. Nolottaa myontaa mutten ole elaissani pessyt pyykkia kasin ja nyt sain hinkata perheen vaatteita ja lakanoita olan takaa vasten kivia aina auringonlaskuun asti. Aiti ja Iris opettivat minulle kuinka vaatteet saadaan puhtaaksi pesukoneitta ja opinkin! Lisaksi nautin yhdessa pyykkaamisesta, oli kivaa nauttia auringosta jarvella porukalla puuhaillen ja laulellen. Viimeisena iltana juoksin yksin viereiseen kylaan ja kysyin paikallisilta, mista voin ostaa possuvauvan. Vanha nicaragualaismies lahti keppeineen ja taskulamppuineen johdattamaan minut talolle, jossa oli possuja myytavana ja niin pikku tinkaushetkea myohemmin astelin takaisin kotiin pieni saparohanta sakissa olallani. Nicaragualaiseen kulttuuriin kuuluu juhlia 1-vuotis synttareita suurin elkein ja possu oli lahja perheen pienimmalle, 3-kuukautiselle tyttarenpojalle, jonka synttareilla on nyt evasta kylalaisille tarjolla:)
Harold ei ollut poistunut saareltaan viiteen vuoteen, joten kysyin haluaisiko han lahtea kanssani kaymaan jossain pienella lomalla. Han kertoi Mombacho-kylassa asuvan sukulaisia, tateja ja serkkuja. Paatimme ottaa Robinin matkaan, silla tama ei ollut tavannut sukulaisiaan koskaan ja niinpa lahdimme kolmisin sukuloimaan. Aamulla varhain ennen nousua lautalle vievaan bussiin itkea vollotimme aidin kanssa keskella katua, silla aikomukseni oli jatkaa matkaa Mombachosta suoraan Costa Ricaan palaamatta enaa saarelle. Aiti antoi minulle pienen pussukan muistoksi ja kertoi minun olevan aina tervetullut takaisin ja toivoi minun palaavan pian. Oli haikeaa lahtea perheen luota enka voinut taisteluista huolimatta vastustaa silmakulmaan nousevia kyyneleita halatessani perheenjasenia viimeista kertaa ja hyvastellessani heita.
Harold ei muistanut sukulaistensa asuinpaikkaa kovin hyvin ja harhailimmekin pitkin Mombacho-tulivuorta muutaman tunnin ajan, kunnes lopulta kysymalla loysimme perille tadin perheen luokse. Talossa asui tati ja taman kolme lasta, joista yhdella oli mies ja kaksi lasta. Vietimme tadin perheen keskuudessa kaksi yota ja vierailimme myos muiden sukulaisten luona samaisella kylalla. Punoimme kasikoruja, jutustelimme sukulaisten kanssa ja nautimme viimeisista paivista yhdessa napsien kymmenia valokuvia ja ollen yhdessa. Viimeinen aamu kuluikin jalleen vain itkiessa ja halaillessa, silla edessa oli viimeiset tunnit ennen teiden erkanemista.
Ensimmaisen yon jalkeen taloon saapui neljas lapsi, joka kiukustui huomatessaan meidan nukkuvan hanen huoneessaan. Vihoissaan han vahingossa kaatoi rinkkani ja tavarani (mukaanlukien minilapparini) levisivat lattialle. Han pakkasi tavarat takaisin kapsakkiini ja varmistin illalla, etta kaikki olivat viela tallella. Seuraavaksi yoksi meidan piti vaihtaa huonetta ja kantaa kamamme toisaalle. Kiukkuinen serkkutytto odotti lasta eika tulevalla isalla ollut kunnon tyota. Samaisena paivana aiemmin tati oli ihaillut korujani ja hiuspantojani tohkeissaan ja piti niista kovasti. Edella mainittujen seikkojen yhteenlaskettua summaa ei sen enempaa tarvitse arvuutella, vastassa oli reissuni ensimmainen ryosto. Aamulla serkun poikakaveri tuli taloon ja rinkkani oli jo pakattu. Asioin huussissa ja pesin legojani -ilmeisesti talla valin pitkakynsi kavi rinkallani. Poikakaveri poistui tuktukillaan ennen meidan lahtoa enka enaa kajonnut rinkkani sisaltoon.
Seuraavana aamuna etsiessani rinkasta paivan vaatteita Costa Ricassa tajusin tulleeni ryostetyksi, kun en loytanyt tavaroistani enaa minitietokonettani, korupussiani enka kolmatta tarkeille tavaroille tarkoitettua pussukkaani. En valita tietokoneen katoamisesta, se oli vanha, hidas ja huono, kaytin sita vain kerran tai kaksi koko kesan aikana. Korut harmittaa, silla olin ostanut kauniita kasintehtyja koruja uusilta artesaani ystaviltani matkani varrelta. Lisaksi pussukassa meni el salvadorilaiselta kuomaltani synttarilahjaksi saadut kasintehdyt korvikset, kitaranviritin, otsalamppu ja lukko. Kaikista eniten maailmassa kuitenkin harmittaa, kiukuttaa ja itkettaa toisessa pussukassa mennyt tarkealta ystavaltani Nooralta ennen Suomesta lahtoani saatu metallinen kompassi, jonka sisakannessa oli teksti: "jotta loydat etsimasi". Itkea tihrutin, kun Noora sen minulle viimeisena tyopaivanamme antoi mutta itkin krokotiilinkyyneleita viela enemman, kun tajusin sen puuttuvan. Pillitin kuin pikku tytto koko paivan hostellilla ja muut reppureissaajat pyyhkivat kyyneleitani ja yrittivat lohduttaa. Olisivatpa vieneet passini, rahani ja luottokorttini, silla niita saa uusia mutta mikaan raha maailmassa ei korvaa tunnearvoltaan kompassiani.
Soitin Costa Ricasta perheelleni saarelle ja he soittivat Mombacho-kylaan mutta siella eivat tietenkaan tienneet mitaan liittyen kadonneisiin kamoihini. Harold on allapain ja potee huonoa omatuntoa kadonneiden tavaroideni takia, ajattelee syyn olevan hanen kun minut sukuloimaan vei eika pitanyt minusta ja tavaroistani tarpeeksi hyvaa huolta. Koko perhe saarella on pahoillaan ja hapeissaan sukulaistensa takia. Luotan saaren perheeseen, Haroldiin ja Robiniin taydesta sydamestani, enka usko heidan olleen millaan tavalla juonessa mukana. Heilla oli monta hyvaa tilaisuutta putsata minut putipuhtaaksi kaikista kamoistani aiemmin nain halutessaan. Loppupeleissa mitaan rahallisesti arvokasta minulta ei viety mutta kultaakin kalliimpia esineita, joiden toivon viela joskus minulle palautuvan.
Elama ja reissu jatkui kuitenkin ja vietin Costa Rican paakaupungissa San Josessa 2 yota. Ylitin rajan kavellen, matkaa oli tosin vain kilometrin verran. Costa Rican puolella istahdin capitaliin vievaan bussiin, jossa tapasin saksalaispojan ja paatimme jakaa taksin maaranpaassamme. Majoituimme San Josen keskustaan mukavaan hostelliin (13$ / yo) dormitoryyn, jossa majoittui kivoja reppureissaajia. Porukalla seuraavana paivana tutustuimme hyvin amerikkalaistuneeseen suurkaupunkiin ja kokkailimme hostellilla. Saavuin San Joseen vain siita syysta, etta ihana isani oli lahettanyt minulle kalium-tabletteja Academia Columbus - nimiseen kielikouluun. Opiskelin kesan aluksi Mexicossa ja edellisena kesana Ecuadorissa samaisessa koulussa espanjaa, joten pyysin voisivatko he ystavallisesti vastaanottaa isani lahettaman paketin ja sehan passasi heille vallan mainiosti.
Tarkoitukseni oli tuhlata San Joseen vain yksi elonpaivistani, silla Costa Rica on hintatasoltaan kallis, suurinpiirtein Euroopan hinnoissa liikutaan. Pahaksi onnekseni torstaina oli aitienpaiva ja koulut olivat kiinni, joten nain ollen minun taytyi jaada viela extrayoksi jenkkipikaruokaloiden tayteiseen San Joseen noutaakseni laakkeeni. Perjantaiaamuna kappailin ensitoimekseni pankkiautomaatille, joka ei kuitenkaan (yllattaen) toiminut. Sanoin takanani jonottavalle pojalle, ettei kone pelita ja han lahti kanssani toiselle automaatille. Paha onni kuitenkin tuntui tarttuneen kenganpohjaani kuin vessapaperi eika toinen tai kolmaskaan laite toimineet. Astelimme pankkiin kysymaan neuvoa ja ohjasivat toimivalle automaatille. Seurassani hengaileva poika oli kotoisin Nicaraguasta, samaiselta saarelta jossa olin juuri asunut pari viikkoa! Han halusi tarjota minulle lounaan ja myohemmin kutsuin hanet avukseni koulun etsintaan. Aikamme metsastettyamme vihdoin loysimme oikean torpan ja sain pidella katosissani isukin minulle kirjoittamaa kirjetta seka kalium-putelia. Iltapaivalla joimme viela kaffet yhdessa Geovannyn kanssa ulkona tullen vetta kuin Esterin nalgasta.
Perjantaiyona nousin bussiin ja matkustin 16h Panamaan. Matkalla kulutimme aikaa rajalla 4 tuntia, odottaen ensin aamuyolla lippuluukun avautumista, maastalahdon ja maahantulon selvityksia. Maahantuloluukulla sattui pikkuriikkinen vaarinkasitys, silla luulin virkailijan pyytavan minulta 500 dollaria paasymaksuksi maahan. Pojan kerrottua minulle summan tunsin, kuinka veri katosi kasvoiltani ja itku nousi kurkkuun. Yritin selittaa, ettei minulla ole moisia summia mukanani ja olen koyha tytto tyota etsimassa. Tiskin toisella puolella alkoi kuhina ja selvittely voinko tulla maahan ja mina naama valkoisena selitin muille maahantulijoille jonossa tyyppien yrittavan nyhtaa minulta hulluja summia. Onnekseni kuitenkin paikalliset matkustajat osasivat kertoa, ettei minun tarvitse maksaa puolta tuhatta vaan virkailijat haluavat vain nahda summan tai luottokortin olemassa olon! Hypin tiskilla riemusta, kaivoin oitis Visani esille ja iskin tiskille pojan tiirailtavaksi. Kohta han kysyi mita teen tyoksi ja kuulessaan minun olevan viittomakielentulkki han alkoi viittoa minulle! Hetki siina viitottiin yhdessa ja kaikki paattyi hymyssa suin.
Rajalla lopuksi viela roijasimme matkatavaramme tulliin tarkastettavaksi. Jokaisen taytyi avata kapsakkinsa ja paikalla oli poliiseja ja huumekoiria. Olen ylittanyt matkani varrella maateitse jo 7 rajaa mutta nain tarkkaan seulaan en ole viela kertaakaan joutunut. Bussimatkallani Panamaan tarjoiltiin aamupala (kahvikuppi, keksi ja sandwich) ja lounas (kuppi coca-colaa ja bigmac-hampurilainen). Vieressani istui 52-vuotias nicaragualaissyntyinen nainen, joka ystavallisesti tarjosi minulle poikansa autolla kyydin bussiterminaalista hostelliini. Lisaksi nainen antoi osoitteensa ja puhelinnumeronsa kertoen, etta olen tervetullut hanen kotiinsa majoittumaan ja voin soittaa hanelle milloin vain nain halutessani. Mika ihana kulttuuri! Mitka ihanat ihmiset! Mucho Amor!
Lauantaina illansuussa paasin uuteen kotiini, hostelliin Panama Cityssa. Marssin matkasta vasyneena vastaanoton tiskille ja kysyin missa huoneessa mahtaa kaverini majoittua. Respan nainen neuvoi minulle tien huoneeseen kolme, jonka takaa loytyi uusi matkatoverini Juha Miettinen! Juha tuli lomalle Panamaan ja matkaa kyljessani kolmisen viikkoa. Heti ensimmaisena paivana suuntasimme Panaman kanavalle ja koetimme hypata laheiselle saarelle vievaan laivaan mutta laiva oli taysi. Saaren sijaan vietimmekin paivan patikoiden mangopuiden ja palmujen tayteisessa luonnonpuistossa.
Seuraavana aamuna suunnistimme rinkat selassa bussiterminaaliin ja kapusimme Santa Claraan vievaan pikku bussiin. Perille paastyamme emme yhyttaneet halpoja majoituksia suht pitkan haravoinnin jalkeen ja paadyimme nukkumaan teltassa rannalla. Iltapaiva sujahti uiden Tyynessa Valtameressa, punoen rannekoruja ja hopisten paikallisten lomailijoiden kanssa. Pimean laskeuduttua rantakoirat ilmestyivat jalkojemme juureen ja kuvittelimme niiden haluavan suojella meita. Kohta hurtat alkoivat ulista pelosta ja syykin selvisi mita pikimiten: syttyi hullu ukkosmyrsky. Aiemmin paivalla mina olisin tyytynyt viela halvempaan riippumattomajoitukseen mutta onnekseni Juha patisti meidat telttaan. Napotimme illan kahdestaan teltassa kuunnellen kuulonvievia ukkosenjyrahdyksia ja saikahdellen viereen iskeytyvia salamoita samalla kun telttamme lattialle kohosi vesilammikoita. Kaytossamme oli yksi retkipatja, jonka jaoimme asetamalle sen poikittain. Mina uinuin teltassa aamuun asti oikein hyvin mutta Juha oli valmis pakkaamaan rinkkansa jo klo. 3:00.
Aamun valjettua jatimme rannan ja teltan taaksemme ja suunnitelmissa oli bussimatkan jalkeen laskea rinkat maahan toisella rannalla. Bussissa kuitenkin teimme suunnitelmamuutoksen ja paatimmekin hurauttaa bussilla David-nimiseen kaupunkiin. Perilla majoituimme ihastuttavaan, Juhan iloksi uima-altaalla varustettuun hostelliin, jossa elelemme parhaillaan. Ehdin kolmisen kuukautta reissata yksin ja nautin joka hetkesta mutta on mukava valilla myos hopottaa suomeksi ja kayda vessassa asemalla jonkun vahtiessa kamojani. Juha parhaillaan totuttelee Latinalaisen Amerikan kulttuuriin, jo heti ensimmaisena aamuna heratessaan han sai ensikosketuksen torakoihin loytaessaan moisen ruokailemasta hanen hammasharjallaan. Tata kirjoittaessani Juha napottaa vieressani oluttuopponen edessa ja lukee torakantappo-ohjeita netista ;)
Terkkuja siis talla kertaa seka minulta etta Juhalta!
perjantai 9. elokuuta 2013
Onni asuu Latinalaisessa Americassa
Long time no see!
Managuasta matkani eteni etelaan, Granadaan. Paastyamme minibussilla maaranpaahan tuli vetta taivaalta kuin rannista ja jain pitamaan sadetta bussiin siella tyoskentelevien poikain kera. He kertoivat minulle faktoja uudesta kotikaupungistani ja ottivat yhteiskuvia kanssani kannykoillaan. Reilu tunti myohemmin tallustin kapsakkeineni tihkusateessa yosijaa etsimaan, joka loytyikin paikallisen kadulla hengailevan hahmon ystavallisella avustuksella. Hostelli oli vallan mainio, ei taynna meluisia gringoja (jenkkituristeja), silmien ummistaminen yhden yon ajaksi kustansi 4,5e ja keittio oli asukkien kaytossa, taydellista! Pienen pieni miinus oli se, etta yovahti tuntui olevan nalissaan joka yo ja pisti turistien evaita poskeensa jaakaapista muiden uinuessa.
Granda oli samankaltainen kaupunki kuin Leon mutta turistien valloittama. Eras paikallinen poika kertoi, etta 55 prosenttia asukkaista koostuu ulkomaalaisista asukkaista mutta toinen paikallinen tytto tiesi lukeman olevan 20 prosenttia, otappa naista nyt sitten selva. Missa turistit, siella kerjalaiset toden totta. Paakatu oli taynnansa ravintoloita ja kahviloita, turisteja ja anovia kasia. Pari kertaa katukuppilassa hetken istuin mutta jatkuvasti joku tuli rahaa pyytamaan. Kerran odottaessani saksalaista toveriani taman syodessa paikalle tupsahti kolme likaisissa vaatteissa kulkevaa lasta pyytaen rahaa. Kohta paikalle tuli ns. opettaja viereiseen poytaan ja antoi lapsille vaivihkaa vinkkeja miten kerjata rahaa turisteilta. Hetkea myohemmin kolme lasta istui sylissani halaten ja hokien kuorossa: tengo hambre (minulla on nalka). Nousimme saksalaiskuoman kanssa poydasta ja jatkoimme matkaa mutta lapset seurasivat opettajan kaskysta. Lopulta annoin yhdelle lapsista kolikon taskustani mutta ilmeisesti summa ei miellyttanyt ja tama viskasi vihoissaan kolikon maahan ja haipyi. Annan mielellani rahaa koyhille ja autan mutta mielestani lasten pitaa ymmartaa etteivat voi elaa elamaansa vain kerjaten vaan on opittava tekemaan jotain rahan eteen tai vaikka myyda jotain. Esimerkiksi nain Granadassa hienoja lasten ja nuorten tanssiesityksia ja pantomiimia, joita tippasin mielissani. Myos silloin talloin nahdessani lapsen nukkuvan kadulla saatan vaivihkaa laittaa rahaa taman kateen, jonka han myohemmin ilokseen loytaa heratessaan.
Granadassa (kuten joka puolella muuallakin Keski-Amerikassa) liikkui huumeita pilvin pimein. En ole viela yhtaan hostellia loytanyt, josta ei voisi ostaa majapaikan lisaksi jotain ylimaaraista tupakanpurujen sekaan. Granadassa lapset kadulla myivat turisteille pilvea ja jutellessani paikallisen nuoren pojanklopin kanssa ravintolassa tama kertoi tekevansa kolmea tyota; toimi portsarina yokerhossa, myi riisia ja papuja ruokamarkkinoilla ja valitti huumeita. Myos valtaosa turisteista on reissaamassa Vali-Amerikassa nimenomaan halvan pilven takia, gramma maksaa taalla kuulemma noin 3 euroa. Liikkuessasi taalla voit haistaa marihuanan hajun siella taalla missa ja milloin vain.
Opiskelin Granadassa espanjaa kolme paivaa. Opettajani oli aivan mahtava tytto, suurinpiirtein minun ikia ja suuri osa ajastamme menikin usein vain jutellessa kulttuurieroista ja maailmanmenosta. Opettajani muun muassa naytti minulle artikkelin nicaragualaisen lehden tekemasta tutkimuksesta maailman onnellisimmasta kansasta. Tutkimukseen osallistui 148 maata ja artikkeliin oli listattu 30 onnellisinta kansaa maailmassa. Ykkossijaa piti Costa Rica ja Nicaragua oli numerolla kahdeksan. 30:een karkimaahan kuului kaikki Latinalaisen American maat, jota en yhtaan ihmettele! Elamanilo on osana jokapaivaista arkea ja se todella nakyy ja tuntuu taalla. Hopottelyn lisaksi toki myos opiskelimme kielioppia, silla valilla pieni paani on sekaisin epasaannollisista menneen ajan verbeista kuin Bangkokin liikenneruuhka.
Granadassa oli vallan ihastuttava kuurojen kahvila, jossa vierailin monesti. Paikalliset kuurot tyoskentelivat kahvilassa ja punoivat riippukeinuja. Kahvilaa mainostettiin ainutlaatuisena tilaisuutena kokea milta tuntuu tehda tilaus ja maksaa evaat ilman puhuttua kielta. Lisaksi kuurot tyontekijat opettivat asiakkaille muutamia viittomia ja turistit paasivat ihmettelemaan miten riippukeinuja tehdaan. Kahvilan tuotto meni kuurojen tyollistamiseen kahvilassa. Nicaragualainen viittomakieli on todella todella erilainen kuin suomalainen eika kukaan osannut kansainvalisia viittomia. Kommunikointi oli melko haastavaa mutta voi sita onnentunnetta, joka saapui aina ymmarryksen jalkeen puolin ja toisin! Olen tavannut matkallani kuuroja myos Hondurasissa, samassa ravintolassa istui USAlainen kuuro pariskunta, joiden kanssa viittoilin hetkisen. Myos Managuassa yksi bussimatkoistani kului rattoisasti kun huomasin lahellani kahden nuoren kuuron pojan viittovan ja aloin kommunikoida heidan kanssaan. Ollessani Managuassa selvitin kuurojen koulun osoitteen, jonne lahdin eraana perjantaina vierailulle mutta kyseisena paivana ei ollut lainkaan tunteja ja jouduin palaamaan tapaamatta kuuroja lapsia.
Granadassa tutustuin samassa dormitoryssa asuvaan itavaltalaiseen poikaan Alexiin, jonka isa oli Mexicosta ja aiti Saksasta. Alex oli matkalla etelaan ja niinpa paatimme matkata yhdessa hetkisen. Asuimme puumajassa (treehouse) 2 yota vuoren rinteella ja kiipesimme Mombacho (1 345m) tulivuorelle. Nousu oli jyrkka, siis hunajaa pakaralihaksille! Ylhaalla oli vilpoisa ja jalleen hulppeat nakymat ymparistoon. Puumajamme sijaitsi myos korkealla paikalla, josta kasin ihailimme iltaisin kaunista auringonlaskua ja nousimme lahtoaamuna klo. 5 nakemaan myos varikkaan auringonnousun. Majaamme ymparoi trooppinen pilvimetsa ja joka hetki kuulosti kuin ymparilla sataisi, silla ilmankosteus tiivistyi palmujen lehdille ja tippuili kohti maanpintaa aiheuttaen rauhoittavan sateenropinan. Seuranamme oli apinoita, lepakoita, isoja hamahakkeja ja eraana yona kuulimme aseenlaukaisun lahelta, jolloin sydameni syke saattoi kiihtya pikkuruiseksi hetkeksi.
Parin yon jalkeen Alexin ja minun tiet erkanivat ja matkasin chickenbussilla Las Rivas -nimiselle paikkakunnalle. Matkan seisoin bussikuskin vieressa bussin ollessa jalleen tupaten taynna latinoja ja kerroin matkustavani Ometepeen. Saavuttuamme Las Rivasiin bussikuski kehotti minua jaamaan viela bussiin muiden poistuttua bussista ja tarjosi minulle kyydin tyhjassa chickenbussissa lahemmaksi maaranpaatani. Bussin pysahdyttya kuski ystavallisesti kantoi rinkkani tuttuun taksiin, joka vei minut edullisesti (45 senttia) satamaan ja 5 minuuttia myohemmin siemailin jarvi-ilmaa lautalla. Nicaragua-jarvi on yksi maailman suurimmista ja keskella jarvea sijaitsee Ometepe-saari. Saarella seisoo kaksi mahtavaa tulivuorta, joista toinen on Keski-Amerikan suurin. Lautalla tutustuin kahteen itavaltalaiseen muusikkoon, joiden kelkkaan hyppasin ja majoituimme seuraavaksi yoksi samaan hostelliin (3e yo). Rinkassani matkaa laulukirja kitaraotteineen, joten ilta hurahtikin muusikoiden soittaessa suomalaisia kipaleita minun laulaa luritellessa, yksi hienoimmista hetkista jalleen reissullani!
Seuraavana paivana tutustuin paikalliseen minua pari vuotta nuorempaan tyttoon, jonka kanssa hetken juteltuamme sain kutsun osallistua paikallisten syntymapaivajuhlaan illalla. Lauantaiehtoo kului nain ollen tanssahdellen jokaisen suvun miehen kanssa vuorotellen ja tutustuin tyton perheenjaseniin, jotka halusivat esitella minulle saartaan seuraavana paivana. Nainpa sunnuntaipaiva eteni kuleksien pitkin katuja ja rantoja, katsellen baseball- ja naisten jalkapallopelia, pidellen sadetta pelaillen korttia ja dominoa seka illalla tuijottaen tahtitaivasta nakoalapaikalta. Yo on saarella tosi kaunis, ymparilla lentelee satoja tulikarpasia kauniine vihreankeltaisine valoineen ja sirkat seka sammakot laulavat kuorossa. Paivisin pitaa varoa paatansa, silla joka puolella on mango- ja avokadopuita, joista tippuilee hedelmia voimalla kohti maanydinta.
Illan paatteeksi sain kutsun asua perheen kanssa heidan talossaan. Hyvaksyin kutsun tottakai ja roijasin kimpsuni seuraavana paivana uuden perheeni luokse enka kadu paatostani hetkeakaan. Perhe on jattisuuri, lapsia on yhteensa 16 (osa puolikkaita) ja samassa taloudessa asuu isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset eli yhteensa ainakin noin parikymmenta henkea (en pysy laskuissa kun valilla riippukeinuissa nukkuu myos ystavia, serkkuja ja muita sukulaisia). Perhe on koyha maalaisperhe, joka tuottaa plantaaseillaan muun muassa kahvia, papuja, vesimeloneja jne. Sangyssani ei ole patjaa eika tyynya, suihkuna toimii ampari, kuuppa ja kylma vesi, huussiin on ryomittava piikkilankojen valista vaistellen lehmanlantakasoja ja ruokana miltei poikkeuksetta riisia, papuja ja avokadoja. Tyoskentelen perheenjasenten kanssa joka paiva plantaaseilla mm. repien pavunvarsia juurineen irti maasta ja kantaen painavia papukasoja eessuntaassun. Paivani alkavat aina klo. 6.00, jolloin jonossa kipuamme tulivuoren rinteille pelloille noin tunnin verran, jossa tyoskentelemme 4 tuntia syoden valilla herkullisia exoottisia hedelmia suoraan puista ja palaten kotiin puolen paivan maissa lepuuttamaan vasyneita lihaksia riippukeinuihin.
Ometepe on ehdottomasti matkani paras paikka kaikista ja voisin hyvin jaada tanne loppuelamakseni. En loyda sanoja, miten paljon voi laheisyytta, lampoa ja rakkautta voi kuulua yhteen perheeseen tai miten hyvalta elama perheen kanssa voi tuntua. Jo ensimmaisena iltana perheen 17-vuotias lapsenlapsi piirsi minulle kuvia ja kirjoitteli teksteja rakkaudesta, toinen halusi lahjoittaa itsetekemansa korun nilkkaani ja lapset halusivat kilpaa letteja kauniisiin vahvoihin latinohiuksiinsa. Perhe jakaa kaiken, hyvat ja huonot asiat eika mistaan asiasta arastella puhua. Parasta on vain olla perheen kanssa kotona, jutella elamasta ja kuunnella tarinoita. Jokaisella tuntuu olevan suuri ja lammin sydan eika kukaan pelkaa nayttaa tunteitaan tai arastele kertoa rakastavansa. Tuntuu, etten ole ennen matkaani lyhyen elamani aikana koskaan todella tajunnut, mita rakkaus on ja milta se oikeasti tuntuu.
Juuri talla hetkella elan elamani kauneinta ja ihmeellisinta aikaa perheen keskuudessa. Internettiin en paase kovin usein enka valita paastakkaan, silla nautin elostani tulivuorten valissa talla taianomaisella saarella niin paljon kuin vain suinkin kykenen.
Kaikkea hyvaa Suomeen, olette mielessani paivittain!
Amy
Managuasta matkani eteni etelaan, Granadaan. Paastyamme minibussilla maaranpaahan tuli vetta taivaalta kuin rannista ja jain pitamaan sadetta bussiin siella tyoskentelevien poikain kera. He kertoivat minulle faktoja uudesta kotikaupungistani ja ottivat yhteiskuvia kanssani kannykoillaan. Reilu tunti myohemmin tallustin kapsakkeineni tihkusateessa yosijaa etsimaan, joka loytyikin paikallisen kadulla hengailevan hahmon ystavallisella avustuksella. Hostelli oli vallan mainio, ei taynna meluisia gringoja (jenkkituristeja), silmien ummistaminen yhden yon ajaksi kustansi 4,5e ja keittio oli asukkien kaytossa, taydellista! Pienen pieni miinus oli se, etta yovahti tuntui olevan nalissaan joka yo ja pisti turistien evaita poskeensa jaakaapista muiden uinuessa.
Granda oli samankaltainen kaupunki kuin Leon mutta turistien valloittama. Eras paikallinen poika kertoi, etta 55 prosenttia asukkaista koostuu ulkomaalaisista asukkaista mutta toinen paikallinen tytto tiesi lukeman olevan 20 prosenttia, otappa naista nyt sitten selva. Missa turistit, siella kerjalaiset toden totta. Paakatu oli taynnansa ravintoloita ja kahviloita, turisteja ja anovia kasia. Pari kertaa katukuppilassa hetken istuin mutta jatkuvasti joku tuli rahaa pyytamaan. Kerran odottaessani saksalaista toveriani taman syodessa paikalle tupsahti kolme likaisissa vaatteissa kulkevaa lasta pyytaen rahaa. Kohta paikalle tuli ns. opettaja viereiseen poytaan ja antoi lapsille vaivihkaa vinkkeja miten kerjata rahaa turisteilta. Hetkea myohemmin kolme lasta istui sylissani halaten ja hokien kuorossa: tengo hambre (minulla on nalka). Nousimme saksalaiskuoman kanssa poydasta ja jatkoimme matkaa mutta lapset seurasivat opettajan kaskysta. Lopulta annoin yhdelle lapsista kolikon taskustani mutta ilmeisesti summa ei miellyttanyt ja tama viskasi vihoissaan kolikon maahan ja haipyi. Annan mielellani rahaa koyhille ja autan mutta mielestani lasten pitaa ymmartaa etteivat voi elaa elamaansa vain kerjaten vaan on opittava tekemaan jotain rahan eteen tai vaikka myyda jotain. Esimerkiksi nain Granadassa hienoja lasten ja nuorten tanssiesityksia ja pantomiimia, joita tippasin mielissani. Myos silloin talloin nahdessani lapsen nukkuvan kadulla saatan vaivihkaa laittaa rahaa taman kateen, jonka han myohemmin ilokseen loytaa heratessaan.
Granadassa (kuten joka puolella muuallakin Keski-Amerikassa) liikkui huumeita pilvin pimein. En ole viela yhtaan hostellia loytanyt, josta ei voisi ostaa majapaikan lisaksi jotain ylimaaraista tupakanpurujen sekaan. Granadassa lapset kadulla myivat turisteille pilvea ja jutellessani paikallisen nuoren pojanklopin kanssa ravintolassa tama kertoi tekevansa kolmea tyota; toimi portsarina yokerhossa, myi riisia ja papuja ruokamarkkinoilla ja valitti huumeita. Myos valtaosa turisteista on reissaamassa Vali-Amerikassa nimenomaan halvan pilven takia, gramma maksaa taalla kuulemma noin 3 euroa. Liikkuessasi taalla voit haistaa marihuanan hajun siella taalla missa ja milloin vain.
Opiskelin Granadassa espanjaa kolme paivaa. Opettajani oli aivan mahtava tytto, suurinpiirtein minun ikia ja suuri osa ajastamme menikin usein vain jutellessa kulttuurieroista ja maailmanmenosta. Opettajani muun muassa naytti minulle artikkelin nicaragualaisen lehden tekemasta tutkimuksesta maailman onnellisimmasta kansasta. Tutkimukseen osallistui 148 maata ja artikkeliin oli listattu 30 onnellisinta kansaa maailmassa. Ykkossijaa piti Costa Rica ja Nicaragua oli numerolla kahdeksan. 30:een karkimaahan kuului kaikki Latinalaisen American maat, jota en yhtaan ihmettele! Elamanilo on osana jokapaivaista arkea ja se todella nakyy ja tuntuu taalla. Hopottelyn lisaksi toki myos opiskelimme kielioppia, silla valilla pieni paani on sekaisin epasaannollisista menneen ajan verbeista kuin Bangkokin liikenneruuhka.
Granadassa oli vallan ihastuttava kuurojen kahvila, jossa vierailin monesti. Paikalliset kuurot tyoskentelivat kahvilassa ja punoivat riippukeinuja. Kahvilaa mainostettiin ainutlaatuisena tilaisuutena kokea milta tuntuu tehda tilaus ja maksaa evaat ilman puhuttua kielta. Lisaksi kuurot tyontekijat opettivat asiakkaille muutamia viittomia ja turistit paasivat ihmettelemaan miten riippukeinuja tehdaan. Kahvilan tuotto meni kuurojen tyollistamiseen kahvilassa. Nicaragualainen viittomakieli on todella todella erilainen kuin suomalainen eika kukaan osannut kansainvalisia viittomia. Kommunikointi oli melko haastavaa mutta voi sita onnentunnetta, joka saapui aina ymmarryksen jalkeen puolin ja toisin! Olen tavannut matkallani kuuroja myos Hondurasissa, samassa ravintolassa istui USAlainen kuuro pariskunta, joiden kanssa viittoilin hetkisen. Myos Managuassa yksi bussimatkoistani kului rattoisasti kun huomasin lahellani kahden nuoren kuuron pojan viittovan ja aloin kommunikoida heidan kanssaan. Ollessani Managuassa selvitin kuurojen koulun osoitteen, jonne lahdin eraana perjantaina vierailulle mutta kyseisena paivana ei ollut lainkaan tunteja ja jouduin palaamaan tapaamatta kuuroja lapsia.
Granadassa tutustuin samassa dormitoryssa asuvaan itavaltalaiseen poikaan Alexiin, jonka isa oli Mexicosta ja aiti Saksasta. Alex oli matkalla etelaan ja niinpa paatimme matkata yhdessa hetkisen. Asuimme puumajassa (treehouse) 2 yota vuoren rinteella ja kiipesimme Mombacho (1 345m) tulivuorelle. Nousu oli jyrkka, siis hunajaa pakaralihaksille! Ylhaalla oli vilpoisa ja jalleen hulppeat nakymat ymparistoon. Puumajamme sijaitsi myos korkealla paikalla, josta kasin ihailimme iltaisin kaunista auringonlaskua ja nousimme lahtoaamuna klo. 5 nakemaan myos varikkaan auringonnousun. Majaamme ymparoi trooppinen pilvimetsa ja joka hetki kuulosti kuin ymparilla sataisi, silla ilmankosteus tiivistyi palmujen lehdille ja tippuili kohti maanpintaa aiheuttaen rauhoittavan sateenropinan. Seuranamme oli apinoita, lepakoita, isoja hamahakkeja ja eraana yona kuulimme aseenlaukaisun lahelta, jolloin sydameni syke saattoi kiihtya pikkuruiseksi hetkeksi.
Parin yon jalkeen Alexin ja minun tiet erkanivat ja matkasin chickenbussilla Las Rivas -nimiselle paikkakunnalle. Matkan seisoin bussikuskin vieressa bussin ollessa jalleen tupaten taynna latinoja ja kerroin matkustavani Ometepeen. Saavuttuamme Las Rivasiin bussikuski kehotti minua jaamaan viela bussiin muiden poistuttua bussista ja tarjosi minulle kyydin tyhjassa chickenbussissa lahemmaksi maaranpaatani. Bussin pysahdyttya kuski ystavallisesti kantoi rinkkani tuttuun taksiin, joka vei minut edullisesti (45 senttia) satamaan ja 5 minuuttia myohemmin siemailin jarvi-ilmaa lautalla. Nicaragua-jarvi on yksi maailman suurimmista ja keskella jarvea sijaitsee Ometepe-saari. Saarella seisoo kaksi mahtavaa tulivuorta, joista toinen on Keski-Amerikan suurin. Lautalla tutustuin kahteen itavaltalaiseen muusikkoon, joiden kelkkaan hyppasin ja majoituimme seuraavaksi yoksi samaan hostelliin (3e yo). Rinkassani matkaa laulukirja kitaraotteineen, joten ilta hurahtikin muusikoiden soittaessa suomalaisia kipaleita minun laulaa luritellessa, yksi hienoimmista hetkista jalleen reissullani!
Seuraavana paivana tutustuin paikalliseen minua pari vuotta nuorempaan tyttoon, jonka kanssa hetken juteltuamme sain kutsun osallistua paikallisten syntymapaivajuhlaan illalla. Lauantaiehtoo kului nain ollen tanssahdellen jokaisen suvun miehen kanssa vuorotellen ja tutustuin tyton perheenjaseniin, jotka halusivat esitella minulle saartaan seuraavana paivana. Nainpa sunnuntaipaiva eteni kuleksien pitkin katuja ja rantoja, katsellen baseball- ja naisten jalkapallopelia, pidellen sadetta pelaillen korttia ja dominoa seka illalla tuijottaen tahtitaivasta nakoalapaikalta. Yo on saarella tosi kaunis, ymparilla lentelee satoja tulikarpasia kauniine vihreankeltaisine valoineen ja sirkat seka sammakot laulavat kuorossa. Paivisin pitaa varoa paatansa, silla joka puolella on mango- ja avokadopuita, joista tippuilee hedelmia voimalla kohti maanydinta.
Illan paatteeksi sain kutsun asua perheen kanssa heidan talossaan. Hyvaksyin kutsun tottakai ja roijasin kimpsuni seuraavana paivana uuden perheeni luokse enka kadu paatostani hetkeakaan. Perhe on jattisuuri, lapsia on yhteensa 16 (osa puolikkaita) ja samassa taloudessa asuu isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset eli yhteensa ainakin noin parikymmenta henkea (en pysy laskuissa kun valilla riippukeinuissa nukkuu myos ystavia, serkkuja ja muita sukulaisia). Perhe on koyha maalaisperhe, joka tuottaa plantaaseillaan muun muassa kahvia, papuja, vesimeloneja jne. Sangyssani ei ole patjaa eika tyynya, suihkuna toimii ampari, kuuppa ja kylma vesi, huussiin on ryomittava piikkilankojen valista vaistellen lehmanlantakasoja ja ruokana miltei poikkeuksetta riisia, papuja ja avokadoja. Tyoskentelen perheenjasenten kanssa joka paiva plantaaseilla mm. repien pavunvarsia juurineen irti maasta ja kantaen painavia papukasoja eessuntaassun. Paivani alkavat aina klo. 6.00, jolloin jonossa kipuamme tulivuoren rinteille pelloille noin tunnin verran, jossa tyoskentelemme 4 tuntia syoden valilla herkullisia exoottisia hedelmia suoraan puista ja palaten kotiin puolen paivan maissa lepuuttamaan vasyneita lihaksia riippukeinuihin.
Ometepe on ehdottomasti matkani paras paikka kaikista ja voisin hyvin jaada tanne loppuelamakseni. En loyda sanoja, miten paljon voi laheisyytta, lampoa ja rakkautta voi kuulua yhteen perheeseen tai miten hyvalta elama perheen kanssa voi tuntua. Jo ensimmaisena iltana perheen 17-vuotias lapsenlapsi piirsi minulle kuvia ja kirjoitteli teksteja rakkaudesta, toinen halusi lahjoittaa itsetekemansa korun nilkkaani ja lapset halusivat kilpaa letteja kauniisiin vahvoihin latinohiuksiinsa. Perhe jakaa kaiken, hyvat ja huonot asiat eika mistaan asiasta arastella puhua. Parasta on vain olla perheen kanssa kotona, jutella elamasta ja kuunnella tarinoita. Jokaisella tuntuu olevan suuri ja lammin sydan eika kukaan pelkaa nayttaa tunteitaan tai arastele kertoa rakastavansa. Tuntuu, etten ole ennen matkaani lyhyen elamani aikana koskaan todella tajunnut, mita rakkaus on ja milta se oikeasti tuntuu.
Juuri talla hetkella elan elamani kauneinta ja ihmeellisinta aikaa perheen keskuudessa. Internettiin en paase kovin usein enka valita paastakkaan, silla nautin elostani tulivuorten valissa talla taianomaisella saarella niin paljon kuin vain suinkin kykenen.
Kaikkea hyvaa Suomeen, olette mielessani paivittain!
Amy
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)