Heipparallaa Vali-Amerikan etelaisimmasta maasta!
Davidissa kulutimme Juhan kanssa kaksi elonpaivistamme. Ensimmainen ilta hurahti kuunnellen Georgiasta kotoisin olevan hostellityontekijan, Michaelin huimia tarinoita elamastaan. Han oli 38-vuotias, Panamassa asuva yokerhon omistaja. Kuuntelimme pikkutunneille saakka hostellin baarissa kertomuksia viisivuotisesta kakusta georgialaisessa vankilassa, kolmen kuukauden koomasta, veljen kuolemasta ja taman tappajan murhasta, huumekaupasta, prostituutiosta, aivokasvaimesta jne. Talla hetkella Michael parhaillaan kirjoittaa elamankertaansa, jonka ilman muuta aion lukea sana sanalta kunhan se englanniksi julkaistaan maailmalle. Rankasta historiastaan huolimatta Michael oli ystavallinen ja sympaattinen tyyppi enka toivo hanelle enaa tapahtuvan mitaan pahaa loppuelamansa aikana.
Seuraavana paivana nappasimme jenkkipojan kylkeemme ja kavasimme kolmisin kylmassa suihkussa vesiputouksen alla seka joessa polskimassa. Michael oli juuri kokkaamassa kun uintiretken jalkeen palasimme hostellille ja han tarjosi minulle apettaan: maistoin ensimmaista kertaa elamassani legendaarista macaroni & cheesea! Oli herkullista ja tyytyvaisena vetasin koko kupin huiviini mutta pienta hetkea myohemmin kavelin kaksi kerroin pitkin Davidin katuja ja etsin tuskissani kaymalaa. Illemmalla selvisi, etta myos Michael oli sairastunut samaisesta ruoasta mutta onneksemme vatsatautimme kesti vain parisen tuntia. Bakteeri voi piilla missa tahansa!
Illemmalla tuijotimme muiden hostellin asukkien kanssa televisiosta frendeja, punoimme koruja ja uiskentelimme hostellin uima-altaalla. Aamulla kiikutimme rinkkamme bussiterminaaliin, josta jatkoimme taivalta Panaman vuoristoon. Asetuimme Boquete -nimiseen kylaan, siistiin majataloon kahden hengen huoneeseen omalla kylpyhuoneella (10$/yo). Astuessamme ensimmaista kertaa sisalle meidat toivotti tervetulleeksi oven vieresta puhuva papukaija! Majatalo oli pramein, missa olen koko kesan aikana paatani kallistanut ja suihkusta pulppusi lamminta vetta. Boquete oli viilea pikkukaupunki vuoristossa. Kylma ilmanala on ihanteellinen ymparisto kasvattaa kahvia ja sumppipapuplantaaseja loytyikin kaupungin ymparistosta hehtaarikaupalla. Herattyamme ensimmaisena aamuna lahdimmekin heti tutustumaan pieneen paikalliseen kahvifarmiin. Opas kertoi tarinoita kahvin historiasta maailmassa ja kyseisen farmin synnysta. Naimme koko kahvin valmistusprosessin vaihe vaiheelta ja paasimme maistamaan tuoretta vastajauhettua kahvia seka pureskelemaan eri paahtoasteisia papuja.
Boquetessa viihdyimme kolme yota. Kayskentelimme pitkin katuja, pulikoimme kuumilla lahteilla ja joessa, patikoimme, kuuntelimme live-musiikkia keskuspuistossa, nukuimme paivaunia sateen sattuessa, pelasimme pelikoneita (eli Juha painoi vuorotellen kaikkia valkkyvia nappuloita ja onnistui loppupeleissa jaamaan 2 dollaria voitolle) ja nautimme tottakai herkullista sumppia viihtyisissa kahviloissa. Sunnuntaiaamuna pulitimme puuttuvat rahat majoituksestamme ja matkustimme chicken bussilla Davidiin. Kaytiin aamupalalla bussiaseman viereisessa ruokalassa, jossa Juhaa alkoi suututtamaan vieresta kuuluva jatkuva liikenteenmelu, autojen korvia vihlovat aanitorvet ja kyytilaisia kirkuvat bussipojat. Kukaan ei myoskaan suostunut vastaanottamaan Juhan sadan dollarin setelia vaihtorahojen puutteen takia eika otto-automaatit toimineet ja sekos vasta sai suomijannun verisuonet pullistumaan. Hetken kiukuttuaan viha kuitenkin laantui ja kohta reissasimme tyytyvaisina hymyssa suin kohti Karibian merta. Matkalla bussissa tutkimme opaskirjaamme ja teimme yhteistuumin paatoksen majoittua tulevaksi yoksi Isla Colon -nimiselle saarelle. Mika ihana tapa matkustaa ilman valmiita reitteja tai aikatauluja, pura vida!
Perille paastyamme oli minun vuoro kiukutella. Saituuttani en ollut syonyt koko paivana kunnolla ja olin nalissani kuin pieni porsaanpoikanen aamulla. Lisaksi uusi kotikaupunkimme Bocas Del Toro oli todella turistisoitunut enka nahnyt ymparillani enaa haivahdystakaan aidosta latinokulttuurista. Kaupungin kaduilla on vierivieressa vain hostelleja, ravintoloita ja matkamuistomyymaloita ja kaikki puhua pulputtivat englantia. Massaturismin ansiosta myos ruoka-annosten hinnat olivat korkealla kuin kuivauskaapit minulle Suomessa enka suostu maksamaan 4 dollaria enempaa ruoastani taalla. Usein kysynkin hinnakkaissa ruokapaikoissa onko mahdollista tilata lasten annos tai vain puolikas lautasellinen apetta tai paljonko kustantaa pelkka riisi papujen kera. Loppujen lopuksi kavin kaupasta ostamassa evasta ja palasin hostelliin kokkaamaan.
Majoituimme Bocas Del Torossa puolivahingossa bilehostelliin. Maksoimme heti sisaankirjautuessa kaksi yota saatuamme siten edullisemman tarjouksen (11$/yo). Jo seuraavana paivana kuitenkin kaduimme paatostamme, silla hostellin baarissa soi popit yomyohalle asti ja meluisat turistit kiskoivat kaksin kasin kuningas alkoholia ja prinssi pilvea seka lempivat aanekkaasti. Kahden yon jalkeen checkasimme itsemme hotlasta joutuin ulos ja muutimme laheiseen merenrantahotelliin (10$/yo). Uusi majoituksemme on taydellinen, kaksi erillista isoa sankya, lamminta vetta suihkussa, iso keittio kaytettavissa ja rauhallinen talo merenrannalla, voiko suomituristi olla enaa onnellisempi (Juha olisi kuulemma onnellisempi ilman lattialla vilistavia torakoita).
Bocasissa elamamme on rennon letkeaa, heti ensimmaisena aamuna hyppasimme bussiin ja vietimme paivan sanoin kuvailemattoman kauniilla Las Estrellas rannalla lilluen turkoosissa meressa, napsien valokuvia ja punoen kasikoruja. Toisena paivana iskimme takapuolemme satuloihin vuokrattuamme fillarit allemme ja poljimme tutustumaan jalkapallokenttaan seka lentokenttaan. Iltapaivalla kaansimme ohjaustankomme jalleen kohti surffibiitsia, jossa mina keskityin sanoitushommiin ja Juha paivauniin. Illalla ostettiin poletit saarien valiseen korismatsiin, jossa ihmeteltiin paikallisen vaeston kaljankulutuksen lukemia, silla poikkeuksetta miltei jokaisella on handyssaan oluttolkki ikaan tai sukupuoleen katsomatta.
Keskiviikkona laskeuduttiin hotellin laiturilta veneeseen ja seilailtiin muiden turistien kera ensin delfiineja ihmettelemaan, josta jatkettiin snorklaamaan. Aikamme ihailtuamme koralleita ja erilaisia merenelavia oli ohjelmassa lounas. Juha pisti poskeensa tuoretta kalaa ja mina tyydyin kahviin ja omiin evaisiini. Lounaan jalkeen istahdimme jalleen paattiin ja matkasimme Las Zapatillas paratiisisaarille. Lahestyessamme rantaa veneen kapteeni vaitti, etta kyseiset saaret ovat Panaman kansallispuisto ja on pulitettava paasymaksu 5 $ per nokka. Me ja muut turistit kuitenkin nostimme asiasta metelin, silla maksusta ei oltu puhuttu mitaan aiemmin maissa emmeka maksaneet kapteenille penninpyorylaa. Kaiken taman lisaksi meille reissua kaupitellut tyyppi edellisena paivana kertoi retken maaranpaiden olevan aivan toiset kohteet. Mies myos mainosti veneessa olevan kylmalaukku omille virvokkeille - olihan siella mutta ilman jaita. Kaiken kaikkiaan retki oli pikku huijauksista huolimatta kuitenkin onnistunut ja viimeisena etappinamme kavimme tiirailemassa laiskiaisia!
Juha totuttelee latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin vahitellen ja muunmuassa panamalaiset hostellit aiheuttavat ihmetysta. Panama Cityssa Juha kummasteli, kuinka pystyin vain marssimaan hostelliin sisalle ja kysymaan nimella missa huoneessa Juha ruhoaan lepuuttaa. Davidin majatalossa han ihmetteli lunkia sisaankirjautumista: siivoamassa ollut nainen ohjasi meidat huoneeseemme ja nakkasi avaimen kouraan kysymatta nimiamme, passiemme numeroita tai kuinka kauan aiomme talon sangyissa uinua. Bocas Del Torossa Juhan mielta ei lammittanyt, kun kesken taman hampaidenpesun huumepollyssa ja humalassa hoiperrellut turisti tuli kattelemaan seka hopottamaan sekavia. Hostellien torakat eivat ole edelleenkaan onnistuneet valloittamaan paikkaansa Juhan sydamesta eika hostelleissa kaytava huumekauppa, pilvenhaju ja lempiminen kovin paljoa hanta miellyta. Myos lukuisat huumekauppayritykset eivat saa hymya Juhan huulille, silla hanen kuleksiessa yksin eivat diilerit anna Suomi-pojan rauhassa nauttia oluttaan ja keskittya jalkapallopeliin.
Paikallinen kasitys ajoista ja matkoista on mielenkiintoinen ilmio. Kavellessa olipa matkaa edessa kuinka pitkalti tahansa, Panamassa saa kysyttaessa melkein aina vastaukseksi matkan kestavan viela 15-30 minuuttia. Busseissa kysyttaessa monenko aikaan saavumme maaranpaahan kuski ensin tiirailee hetken kelloaan, tekee mielessaan laskelmia ja heittaa ilmoille ensimmaisena mieleen tulleen ajan. Useinmiten saapumisaika voi heitella tunnilla tai parilla suuntaan jos toiseenkin. Teilla ja kaduilla on informaatioita etaisyyksista minimaalisen vahan ja jos moisen onnistuu bongaamaan, todellinen matka saattaa olla yli puolet ilmoitettua pidempi.
Elamani taalla muuttui kerta heitolla kun Juha saapui matkakumppanikseni. En ole nukkunut puoleentoista viikkoon yhdessakaan dormitoryssa enka ole enaa tutustunut paikallisiin. Juha kaipaa enemman yksityisyytta ja mielellaan majoittuu yksityishuoneeseen omalla kylpparilla. Minulle kelpaisi sanky makuusalista, joten majoitumme privahuoneissa mutta maksan vain dormin hinnan ja Juha kivana miehena maksaa loput ja kaikki on loppupeleissa tyytyvaisia. Onnekseni olen saanut Juhan kuitenkin houkuteltua edullisiin hostelleihin ja halpoihin ruokaloihin. Lisaksi olen virallisesti Juhan espanjaa puhuva kaveleva komposti, silla syon ja juon kaiken, mika ei uppoa hanen makuhermoihinsa ja jatan mieluummin syomatta kokonaan kuin maksan hullun hinnan turistiravintolassa. Ihmiset eivat ole samalla tavoin avuliaita ja sydamellisia pariskunnalle (joksi meita taalla jatkuvasti luullaan) kuin aiemmin reissatessani yksin vaaleana tyttona. Huijausyrityksia on tuhat kertaa enemman paivittain ja kaiken valtakunnan kauppiaat, oppaat seka kadunkulkijat yrittavat saada palveluitaan/tavaroitaan meille kaupaksi. Matkanteko nyt tuntuu enemman lomalta, on enemman luppoaikaa ja luxusta. Saa kommunikoida aidinkielellaan ja nauraa vatsalihakset kipeiksi joka paiva, ei ole viela yhtaan paivaa Juhan kanssa kulunut etten olisi itkenyt ilosta kun naurattaa niin hulluna :D
T. Emily & Juan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti