Onnesta onnettomuuteen

Ja itku pitkasta ilosta!

Elin elamani parasta aikaa Ometepe-saarella rakastavan perheen keskuudessa. Aika kului vauhdilla kuin tulkkausvuoro tulityokurssin luennolla ja tulin todella laheiseksi perheenjasenten kanssa. Aina palatessani kotiin lapset juoksivat syliini kilpaa ja kaikki halusivat tietaa mita olin puuhannut ja miten paivani oli sujunut. Perheen tyttojen ja naisten kesken vietettiin aikaa lakkailemalla kynsia toisillemme ja tekemalla kampauksia. Kerran perheen tytar Darcy (25v) meikkasi minut vahvaan latinotyyliin ja aiti teki hiuksiini tiukan nutturan kuin paikallistyttoloilla ikaan! Tunsin tosin itseni sirkuspelleksi koko paivan ajan kulkiessani sentin paksussa maskissa pitkin maalaiskylia. Pidin perheen pojalle Haroldille (26v) bachatatunteja ja han opetti minut punomaan kasikoruja. Opetin myos suomenkielta perheenjasenille muttei oppi mennyt kovin helpolla kupoliin asti, silla perheen 16 lapsesta vain yksi on saattanut peruskoulutuksensa loppuun saakka ja saanut kunnian painaa valmistumishatun paalaelleen. Koulutus taalla maksaa eika perheella ole ollut koskaan ylimaaraisia seteleita. Lisaksi kaikkien on tyoskenneltava pelloilla varhaisesta aamusta puoleen paivaan ja harvalla on enaa energiaa iltapaivalla tiirailla liitutaululle tai kuunnella puolipatevan lehtorin luentoja.

Vallan mahtava ex-anoppikokelaani Sinikka aikoinaan selosti ylioppilasjuhlissani sukulaisilleni, kuinka heidan perheen tasainen arki muuttui minun saapuessani taloon. Seesteiseen eloon kuulemma tuli vipinaa ja seinakalenteri tayttyi erilaisista ohjelmanumeroista. Perheeni Ometepessa varmaan voisi allekirjoittaa Sintun lausahdukset oikopaata. Perheen tapoihin kuului levata iltapaivisin ja ottaa torkut aamun raskaan tyonteon jalkeen seka pyhittaa viikon ainoa vapaapaiva sunnuntai riippumatossa lekotteluun mutta minun lasnaolon vaikutuksesta he harvoin onnistuivat huilimaan. Yksi lempilauseistani talossa olikin: "Entonces... Que vamos a hacer ahora? (Mitas nyt tehdaan?)" ja nain taas aloimme touhuta yhdessa. Sunnuntaina vapaapaivan kunniaksi halusin lahtea pyoraretkelle polkemaan saaren ympari. Aamupalan jalkeen nousin innoissani satulaan Haroldin kera mutta jo 15 minuuttia myohemmin huomasin ideani olleen susi. Asfaltoitua tieta matkasta oli noin 15 % ja loppu kivikkoista tannerta. Matkalla alkoi sataa vetta ja poljimme litimarkina liki 5 tuntia ennenkuin vastaan tuli ensimmainen puoti, jossa myytiin vetta ja ruokaa. Illansuussa olimme takaisin kotona, vasyneina mutta tyytyvaisina paivan suoritukseen.

Kohtasin Ometepe-saarella paljon kulttuurieroja ja mielenkiinnolla heilta kyselin paljon erilaisista tavoista ja elamasta. Alkuaikoina perheessa kummastelin, miksi parvi lapsia on kanssani ns. suihkussa eli pesupaikalla ja tuijottaa silma kovana kun pesen tyopaivan hikia alastomalta keholtani. Myohemmin huomasin muiden peseytyvan vaatteet paalla, miehet kayttivat shortseja ja naiset loysaa mekkoa. Hienovaraisesti sitten kysyin mika on korrekti tapa peseytya ja sain vastaukseksi ettei paivasaikaan valosalla ole tapana peseytya nakuna. Suomitytto taas handlas tilanteen, hah! Myos rannalla ollessamme paikalliset, varsinkin naiset, uivat vaatteet paalla mutta mina heitin bikineille ja levittelin aurinkorasvaa paljaan nahkani suojaksi. Yksi hienoimmista kulttuurieroista oli kuitenkin se, kuinka avoimesti kaikki puhuivat elamastaan. Monena iltana ruodittiin Robinin sydansuruja ja ongelmia tyttoystavan kanssa, kerran hilppaistiin jopa naapurikylaan lepyttelemaan tyttelia kun Robin oli myohastynyt treffeilta ja tarvitsi todistajia kylkeensa selityksen tueksi.

Olin onneni kukkukoilla asuaessani perheen kanssa mutta samaan aikaan sydantani sarki taukoamatta nahda, kuinka vaatimattomasti he elivat elamaansa. Ostinkin perheelle ruokaa jonkun verran ja tavaroita, joita tarvitsivat. Perheen tyttarentytar Iris (12v) haaveili hampurilaisesta. Joka paiva tytto kyseli minulta milta burgeri maistuu, mita kaikkea leipien valissa on ja voisinko auttaa hanta valmistamaan moisia, jos han loytaa leipaa ja lihaa. Kerroin tottakai auttavani mutta paatinkin yllattaa tyton ja vein hanet hampurilaiselle laheisen hotellin ravintolaan eraana iltana. Tytto ei kuitenkaan tykannyt hampurilaisesta eika perheenjasenet ylipaataan pitaneet muista, uusista mauista kuin mihin olivat koko elamansa ajan tottuneet kotonaan. Ilmio oli kylla hyvin tavanomainen, tunnen paljon ihmisia myos Suomesta, jotka pitavat vain esimerkiksi vaimon keitoksista eivatka halua edes kokeilla uusia makuelamyksia. 

Halusin auttaa perhetta myos pidemmalla aikatahtaimella ja niinpa yhtena aamuna roijasin ruhoni bussilla kaupunkiin ja pyysin myos Haroldia ja hanen veljenpoikaansa Robinia (17v) tulemaan kylaan myohemmin avukseni. Halusin ostaa perheen plantaaseille lannoitetta kaksi isoa sakillista, jotta hedelmat, riisit ja pavut kasvavat nopeammin, isommiksi ja paremmiksi ja nain ollen perhe saa lisatuloa talouteensa tulevaisuudessa.

Toki autoin perhetta muutenkin, tyoskentelin plantaaseilla ja auttelin kotona. Tyo pelloilla sai minut arvostamaan tulevaisuudessa joka ikista papua, jonka kurkustani alas nielaisen. En ole ikina tiennyt tai edes miettinyt, miten paljon tyota on tehty ja vaivaa nahty ennenkuin ostan papupurkkini lahisiwasta. Vietin myos yhden paivan perheen kanssa jarvella nyrkkipyykilla. Nolottaa myontaa mutten ole elaissani pessyt pyykkia kasin ja nyt sain hinkata perheen vaatteita ja lakanoita olan takaa vasten kivia aina auringonlaskuun asti. Aiti ja Iris opettivat minulle kuinka vaatteet saadaan puhtaaksi pesukoneitta ja opinkin! Lisaksi nautin yhdessa pyykkaamisesta, oli kivaa nauttia auringosta jarvella porukalla puuhaillen ja laulellen. Viimeisena iltana juoksin yksin viereiseen kylaan ja kysyin paikallisilta, mista voin ostaa possuvauvan. Vanha nicaragualaismies lahti keppeineen ja taskulamppuineen johdattamaan minut talolle, jossa oli possuja myytavana ja niin pikku tinkaushetkea myohemmin astelin takaisin kotiin pieni saparohanta sakissa olallani. Nicaragualaiseen kulttuuriin kuuluu juhlia 1-vuotis synttareita suurin elkein ja possu oli lahja perheen pienimmalle, 3-kuukautiselle tyttarenpojalle, jonka synttareilla on nyt evasta kylalaisille tarjolla:)

Harold ei ollut poistunut saareltaan viiteen vuoteen, joten kysyin haluaisiko han lahtea kanssani kaymaan jossain pienella lomalla. Han kertoi Mombacho-kylassa asuvan sukulaisia, tateja ja serkkuja. Paatimme ottaa Robinin matkaan, silla tama ei ollut tavannut sukulaisiaan koskaan ja niinpa lahdimme kolmisin sukuloimaan. Aamulla varhain ennen nousua lautalle vievaan bussiin itkea vollotimme aidin kanssa keskella katua, silla aikomukseni oli jatkaa matkaa Mombachosta suoraan Costa Ricaan palaamatta enaa saarelle. Aiti antoi minulle pienen pussukan muistoksi ja kertoi minun olevan aina tervetullut takaisin ja toivoi minun palaavan pian. Oli haikeaa lahtea perheen luota enka voinut taisteluista huolimatta vastustaa silmakulmaan nousevia kyyneleita halatessani perheenjasenia viimeista kertaa ja hyvastellessani heita.

Harold ei muistanut sukulaistensa asuinpaikkaa kovin hyvin ja harhailimmekin pitkin Mombacho-tulivuorta muutaman tunnin ajan, kunnes lopulta kysymalla loysimme perille tadin perheen luokse. Talossa asui tati ja taman kolme lasta, joista yhdella oli mies ja kaksi lasta. Vietimme tadin perheen keskuudessa kaksi yota ja vierailimme myos muiden sukulaisten luona samaisella kylalla. Punoimme kasikoruja, jutustelimme sukulaisten kanssa ja nautimme viimeisista paivista yhdessa napsien kymmenia valokuvia ja ollen yhdessa. Viimeinen aamu kuluikin jalleen vain itkiessa ja halaillessa, silla edessa oli viimeiset tunnit ennen teiden erkanemista.

Ensimmaisen yon jalkeen taloon saapui neljas lapsi, joka kiukustui huomatessaan meidan nukkuvan hanen huoneessaan. Vihoissaan han vahingossa kaatoi rinkkani ja tavarani (mukaanlukien minilapparini) levisivat lattialle. Han pakkasi tavarat takaisin kapsakkiini ja varmistin illalla, etta kaikki olivat viela tallella. Seuraavaksi yoksi meidan piti vaihtaa huonetta ja kantaa kamamme toisaalle. Kiukkuinen serkkutytto odotti lasta eika tulevalla isalla ollut kunnon tyota. Samaisena paivana aiemmin tati oli ihaillut korujani ja hiuspantojani tohkeissaan ja piti niista kovasti. Edella mainittujen seikkojen yhteenlaskettua summaa ei sen enempaa tarvitse arvuutella, vastassa oli reissuni ensimmainen ryosto. Aamulla serkun poikakaveri tuli taloon ja rinkkani oli jo pakattu. Asioin huussissa ja pesin legojani -ilmeisesti talla valin pitkakynsi kavi rinkallani. Poikakaveri poistui tuktukillaan ennen meidan lahtoa enka enaa kajonnut rinkkani sisaltoon.

Seuraavana aamuna etsiessani rinkasta paivan vaatteita Costa Ricassa tajusin tulleeni ryostetyksi, kun en loytanyt tavaroistani enaa minitietokonettani, korupussiani enka kolmatta tarkeille tavaroille tarkoitettua pussukkaani. En valita tietokoneen katoamisesta, se oli vanha, hidas ja huono, kaytin sita vain kerran tai kaksi koko kesan aikana. Korut harmittaa, silla olin ostanut kauniita kasintehtyja koruja uusilta artesaani ystaviltani matkani varrelta. Lisaksi pussukassa meni el salvadorilaiselta kuomaltani synttarilahjaksi saadut kasintehdyt korvikset, kitaranviritin, otsalamppu ja lukko. Kaikista eniten maailmassa kuitenkin harmittaa, kiukuttaa ja itkettaa toisessa pussukassa mennyt tarkealta ystavaltani Nooralta ennen Suomesta lahtoani saatu metallinen kompassi, jonka sisakannessa oli teksti: "jotta loydat etsimasi". Itkea tihrutin, kun Noora sen minulle viimeisena tyopaivanamme antoi mutta itkin krokotiilinkyyneleita viela enemman, kun tajusin sen puuttuvan. Pillitin kuin pikku tytto koko paivan hostellilla ja muut reppureissaajat pyyhkivat kyyneleitani ja yrittivat lohduttaa. Olisivatpa vieneet passini, rahani ja luottokorttini, silla niita saa uusia mutta mikaan raha maailmassa ei korvaa tunnearvoltaan kompassiani.

Soitin Costa Ricasta perheelleni saarelle ja he soittivat Mombacho-kylaan mutta siella eivat tietenkaan tienneet mitaan liittyen kadonneisiin kamoihini. Harold on allapain ja potee huonoa omatuntoa kadonneiden tavaroideni takia, ajattelee syyn olevan hanen kun minut sukuloimaan vei eika pitanyt minusta ja tavaroistani tarpeeksi hyvaa huolta. Koko perhe saarella on pahoillaan ja hapeissaan sukulaistensa takia. Luotan saaren perheeseen, Haroldiin ja Robiniin taydesta sydamestani, enka usko heidan olleen millaan tavalla juonessa mukana. Heilla oli monta hyvaa tilaisuutta putsata minut putipuhtaaksi kaikista kamoistani aiemmin nain halutessaan. Loppupeleissa mitaan rahallisesti arvokasta minulta ei viety mutta kultaakin kalliimpia esineita, joiden toivon viela joskus minulle palautuvan.

Elama ja reissu jatkui kuitenkin ja vietin Costa Rican paakaupungissa San Josessa 2 yota. Ylitin rajan kavellen, matkaa oli tosin vain kilometrin verran. Costa Rican puolella istahdin capitaliin vievaan bussiin, jossa tapasin saksalaispojan ja paatimme jakaa taksin maaranpaassamme. Majoituimme San Josen keskustaan mukavaan hostelliin (13$ / yo) dormitoryyn, jossa majoittui kivoja reppureissaajia. Porukalla seuraavana paivana tutustuimme hyvin amerikkalaistuneeseen suurkaupunkiin ja kokkailimme hostellilla. Saavuin San Joseen vain siita syysta, etta ihana isani oli lahettanyt minulle kalium-tabletteja Academia Columbus - nimiseen kielikouluun. Opiskelin kesan aluksi Mexicossa ja edellisena kesana Ecuadorissa samaisessa koulussa espanjaa, joten pyysin voisivatko he ystavallisesti vastaanottaa isani lahettaman paketin ja sehan passasi heille vallan mainiosti.

Tarkoitukseni oli tuhlata San Joseen vain yksi elonpaivistani, silla Costa Rica on hintatasoltaan kallis, suurinpiirtein Euroopan hinnoissa liikutaan. Pahaksi onnekseni torstaina oli aitienpaiva ja koulut olivat kiinni, joten nain ollen minun taytyi jaada viela extrayoksi jenkkipikaruokaloiden tayteiseen San Joseen noutaakseni laakkeeni. Perjantaiaamuna kappailin ensitoimekseni pankkiautomaatille, joka ei kuitenkaan (yllattaen) toiminut. Sanoin takanani jonottavalle pojalle, ettei kone pelita ja han lahti kanssani toiselle automaatille. Paha onni kuitenkin tuntui tarttuneen kenganpohjaani kuin vessapaperi eika toinen tai kolmaskaan laite toimineet. Astelimme pankkiin kysymaan neuvoa ja ohjasivat toimivalle automaatille. Seurassani hengaileva poika oli kotoisin Nicaraguasta, samaiselta saarelta jossa olin juuri asunut pari viikkoa! Han halusi tarjota minulle lounaan ja myohemmin kutsuin hanet avukseni koulun etsintaan. Aikamme metsastettyamme vihdoin loysimme oikean torpan ja sain pidella katosissani isukin minulle kirjoittamaa kirjetta seka kalium-putelia. Iltapaivalla joimme viela kaffet yhdessa Geovannyn kanssa ulkona tullen vetta kuin Esterin nalgasta.

Perjantaiyona nousin bussiin ja matkustin 16h Panamaan. Matkalla kulutimme aikaa rajalla 4 tuntia, odottaen ensin aamuyolla lippuluukun avautumista, maastalahdon ja maahantulon selvityksia. Maahantuloluukulla sattui pikkuriikkinen vaarinkasitys, silla luulin virkailijan pyytavan minulta 500 dollaria paasymaksuksi maahan. Pojan kerrottua minulle summan tunsin, kuinka veri katosi kasvoiltani ja itku nousi kurkkuun. Yritin selittaa, ettei minulla ole moisia summia mukanani ja olen koyha tytto tyota etsimassa. Tiskin toisella puolella alkoi kuhina ja selvittely voinko tulla maahan ja mina naama valkoisena selitin muille maahantulijoille jonossa tyyppien yrittavan nyhtaa minulta hulluja summia. Onnekseni kuitenkin paikalliset matkustajat osasivat kertoa, ettei minun tarvitse maksaa puolta tuhatta vaan virkailijat haluavat vain nahda summan tai luottokortin olemassa olon! Hypin tiskilla riemusta, kaivoin oitis Visani esille ja iskin tiskille pojan tiirailtavaksi. Kohta han kysyi mita teen tyoksi ja kuulessaan minun olevan viittomakielentulkki han alkoi viittoa minulle! Hetki siina viitottiin yhdessa ja kaikki paattyi hymyssa suin.

Rajalla lopuksi viela roijasimme matkatavaramme tulliin tarkastettavaksi. Jokaisen taytyi avata kapsakkinsa ja paikalla oli poliiseja ja huumekoiria. Olen ylittanyt matkani varrella maateitse jo 7 rajaa mutta nain tarkkaan seulaan en ole viela kertaakaan joutunut. Bussimatkallani Panamaan tarjoiltiin aamupala (kahvikuppi, keksi ja sandwich) ja lounas (kuppi coca-colaa ja bigmac-hampurilainen). Vieressani istui 52-vuotias nicaragualaissyntyinen nainen, joka ystavallisesti tarjosi minulle poikansa autolla kyydin bussiterminaalista hostelliini. Lisaksi nainen antoi osoitteensa ja puhelinnumeronsa kertoen, etta olen tervetullut hanen kotiinsa majoittumaan ja voin soittaa hanelle milloin vain nain halutessani. Mika ihana kulttuuri! Mitka ihanat ihmiset! Mucho Amor!

Lauantaina illansuussa paasin uuteen kotiini, hostelliin Panama Cityssa. Marssin matkasta vasyneena vastaanoton tiskille ja kysyin missa huoneessa mahtaa kaverini majoittua. Respan nainen neuvoi minulle tien huoneeseen kolme, jonka takaa loytyi uusi matkatoverini Juha Miettinen! Juha tuli lomalle Panamaan ja matkaa kyljessani kolmisen viikkoa. Heti ensimmaisena paivana suuntasimme Panaman kanavalle ja koetimme hypata laheiselle saarelle vievaan laivaan mutta laiva oli taysi. Saaren sijaan vietimmekin paivan patikoiden mangopuiden ja palmujen tayteisessa luonnonpuistossa.

Seuraavana aamuna suunnistimme rinkat selassa bussiterminaaliin ja kapusimme Santa Claraan vievaan pikku bussiin. Perille paastyamme emme yhyttaneet halpoja majoituksia suht pitkan haravoinnin jalkeen ja paadyimme nukkumaan teltassa rannalla. Iltapaiva sujahti uiden Tyynessa Valtameressa, punoen rannekoruja ja hopisten paikallisten lomailijoiden kanssa. Pimean laskeuduttua rantakoirat ilmestyivat jalkojemme juureen ja kuvittelimme niiden haluavan suojella meita. Kohta hurtat alkoivat ulista pelosta ja syykin selvisi mita pikimiten: syttyi hullu ukkosmyrsky. Aiemmin paivalla mina olisin tyytynyt viela halvempaan riippumattomajoitukseen mutta onnekseni Juha patisti meidat telttaan. Napotimme illan kahdestaan teltassa kuunnellen kuulonvievia ukkosenjyrahdyksia ja saikahdellen viereen iskeytyvia salamoita samalla kun telttamme lattialle kohosi vesilammikoita. Kaytossamme oli yksi retkipatja, jonka jaoimme asetamalle sen poikittain. Mina uinuin teltassa aamuun asti oikein hyvin mutta Juha oli valmis pakkaamaan rinkkansa jo klo. 3:00.

Aamun valjettua jatimme rannan ja teltan taaksemme ja suunnitelmissa oli bussimatkan jalkeen laskea rinkat maahan toisella rannalla. Bussissa kuitenkin teimme suunnitelmamuutoksen ja paatimmekin hurauttaa bussilla David-nimiseen kaupunkiin. Perilla majoituimme ihastuttavaan, Juhan iloksi uima-altaalla varustettuun hostelliin, jossa elelemme parhaillaan. Ehdin kolmisen kuukautta reissata yksin ja nautin joka hetkesta mutta on mukava valilla myos hopottaa suomeksi ja kayda vessassa asemalla jonkun vahtiessa kamojani. Juha parhaillaan totuttelee Latinalaisen Amerikan kulttuuriin, jo heti ensimmaisena aamuna heratessaan han sai ensikosketuksen torakoihin loytaessaan moisen ruokailemasta hanen hammasharjallaan. Tata kirjoittaessani Juha napottaa vieressani oluttuopponen edessa ja lukee torakantappo-ohjeita netista ;)

Terkkuja siis talla kertaa seka minulta etta Juhalta!