Palmunlehtia kantamahan!

Projekti kaynnissa! Aluksi vanha rikkinainen katto purettiin pois.

Entiset risut kannettiin toiselle puolelle pihamaata ja tuikattiin tuleen.

Serkukset Cheimis ja Yolainy rakennusprojektin keskella.

Rigoberton ja Haroldin tiukka hintaneuvottelu palmujen omistajan kanssa. Loppujen lopuksi yksi palmunlehti maksoi 3-4 cordobaa eli alle 9 senttia kipale (ulkomaalaisille 5 cordobaa/lehti). 

Avuksi oli palkattu ammattilaiskiipeilija katkomaan viidakkoveitsella lehdet ylhaalta palmusta. Ennen uuteen puuhun kiipeamista mies otti huikan rommia ja duunit jatkui. Paivan palkka oli 150 cordobaa eli 4,37 euroa (normaalisti hanen paivapalkkansa on 100 cordobaa eli 2,92 euroa mutta perhe halusi ystavallisyyttaan maksaa perhetutulle enemman.

  Maassa lehdet tallottiin lyttyyn yksi kerrallaan. Kuvassa 11-vuotias Costa Ricalainen Pepe tyontouhussa.

 

Kaveri Cholo riensi avuksi lehtia raahaamaan.

 Tauko! Ja tyomiehille limpparia, hedelmia ja keksia kioskista. Lampomittari puuttuu mutta nappituntumalla sanoisin ilman lahentelevan 30 celcius-astetta paivittain.

Paivan lopuksi palmunlehdet heitettiin kuorma-auton lavalle. Yhteensa lehtia tehtiin 1 200 kappaletta. Saatuamme viimeisestkin lehdet kyytiin, kiivettiin itse lehtien paalle nauttimaan viimasta hikisella iholla.

Kuljetus kustansi 700 cordobaa eli 20,41 euroa. Kuvassa Harold ja kuorma-auton kuljettaja hoitamassa finanssiasioita.

Seuraavana aamuna lehdet leviteltiin pitkin maita ja mantuja kuivumaan neljaksi paivaksi. Kuvassa perheenpaa Mario.

Projektin varoilla on saatu jo paljon hyvaa aikaan, parilla perheenjasenella oli synttarit ja ostin heille vaatteita, kenkia ja kakkua lahjaksi. Perheeseen myos syntyi pieni tytto ja aiti seka tytar joutuivat olemaan sairaalassa monta viikkoa synnytyksessa sattuneiden vahinkojen takia. Heidan palattuaan kotiin ostin ruokaa, kanaa, kasviksia ja perunaa ja syotiin hyvin kotiinpaluun kunniaksi, silla sairaalassa tarjotaan paaasiassa vain kourallinen riisia ruoaksi joka aterialla. Nyt aiti ja vauva ovat jo kotona ja voivat paremmin, projektimme lahjoitti vauvalle uudet tossut. Lisaksi ostimme lamppuja ja sahkokaapeleita, jotta saatiin asennettua valot kahteen kammariin.

Yritan viela taman vuoden puolella paasta laittamaan lisaa kuvia ja tekstia! Lahimpaan Internet-kahvilaan on lahes tunnin bussimatka, joten ei ihan joka paiva ole verkkoa kaytettavissa.

Hyvaa joulua kaikille! Ollaan saatu paljon hyvaa aikaan Nicaraguassa Ometepe-saarella, iloitkaamme!

t. Emmi ja la familia Garcia-Arguello

Maailman pelastusta - pala palalta

Buenas tardes con todos,

Pian herää henkiin projektimme Ometepe-saarella! Koko maailmaa ei voi pelastaa mutta vähintä mitä voimme tehdä on edes yrittää. Siksi torstaina 12.12. palaan Nicaraguaan Ometepe-saarelle perheen luokse, johon tutustuin siellä reppureissatessani viime kesänä. Ystävällisten sielujen, perheeni, ystävieni ja jopa tuntemattomienkin jalolla avustuksella parannamme saarella asuvan suurperheen elämänlaatua ja huonoa taloudellista tilannetta rakentamalla uuden katon heidän pieneen kahvilaansa, laajentamalla sen valikoimaa ja jäljellä olevasta rahatilanteesta riippuen hankkimalla heille puuttuvia mutta tärkeitä tavaroita - ruokailuvälineitä, vedensuodatin, uusi sanko pesupaikalle, lamppu kammariin, lääkkeitä, kaasuliesi, vihkoja lapsille, kenkiä...

Laitan projektin etenemisestä tietoa blogiin ja kuvia, kunhan saan käsiini tietokoneen sekä toimivan verkon. Kiitos kaikille minua projektissa tukeneille, teillä on hyvä sydän! Jos joku on halukas vielä ojentamaan auttavan kätensä, laitathan minulle facebookkiin yksityistä viestiä tai sähköpostia osoitteeseen emmi_lemmetty@hotmail.com.

Näin teemme yhdessä maailmasta hiukan paremman paikan elää, hyvä me!

-Emmi


Tässä vielä tietoa Ometepe-saaren projektista:

"Matkani varrella Nicaraguassa, saarella nimeltä Ometepe, tapahtui jotain uskomattoman ihanaa. Tutustuin sattumalta kadulla paikalliseen suurperheeseen, joka kutsui minut myöhemmin asumaan luokseen. Perheessä vallitseva lämpö oli käsinkosketeltavaa ja tunsin suurta luottamusta heihin heti ensitapaamisestamme lähtien. Tein elämäni parhaan päätöksen ja hyväksyin kutsun, sillä hetket heidän kanssaan oli hienointa aikaa elontielläni koskaan.

Elämä perheen keskuudessa oli kuin taianomaista, silla en ollut koskaan tuntenut oloani niin rakastetuksi ja tervetulleeksi kuin heidän kanssaan. Samaan aikaan kuitenkin sydäntäni särki nähdä, kuinka köyhästi perhe meni eteenpäin. Kaiken kaikkiaan lapsia oli 16, joista osalla oli jo puolisot ja jälkikasvua. Lisäksi ns. talossa majaili milloin serkkuja, milloin lankoja ja kavereitakin, sillä kaikki olivat aina tervetulleita. Kotonaan heillä ei ollut vessaa, vain huussi, jonne mennessa piti väistella piikkilanka-aitoja ja lehmänlantakasoja. Peseytyminen tapahtui verhon takana heitellen kuupalla kylmää vettä ämparistä niskaan. Saippualla pestiin niin talo, vaatteet kuin hiuksetkin. Paidat käytettiin molemmin puolin eikä ollut omia vaatteita vaan kaikki olivat yhteisessä käytössä. Autoin perhettä minkä pystyin, työskentelin heidän kanssaan pelloilla tulivuoren rinteillä, autoin kotona, ostin ruokaa ja tavaroita mitä tarvitsivat sekä lannoitetta pelloille.

Perheellä on pieni kahvila, josta turistit voivat ostaa ruokaa (1,35e/annos) tai pieniä päivittäistavaroita, kuten vettä, keksiä, saippuaa, hammastahnaa jne. Tällä hetkellä asiakaspaikkoja on niukasti, koska kahvilassa on vain kaksi muovista puutarhapöytää. Pääasiassa perhe elää kahvilan tuotoilla, sillä plantaasit tuottavat kahvilaakin vähemmän ja sato on riippuvainen säästä ja joskus valmiit hedelmät myös varastetaan yöaikaan.
Suru oli suuri, kun lähdönhetki perheestä vihdoin koitti ja he kutsuivat minut viettämään kanssaan joulua. Haluan ilman muuta mennä ja lauttani saapunee saarelle 13.12.13. Haluaisin auttaa perhettä lisää ja siksi keksinkin aloittaa pienen projektin. Monet ihmiset laittavat rahaa erilaisiin hyväntekeväisyyssäätiöihin tietämättä kuitenkaan, mihin rahat loppupeleissä menevät ja mitä niillä on saatu aikaan. Tavoitteeni on saada kerättyä vähän varoja, jotta voimme yhdessä auttaa köyhää suurperhettä saarella. Kaikki varat menevat ilman välikäsiä perheen hyväksi ja otan projektin eri vaiheista kuvia julkaisten ne blogissani (www.elamalletarkoitus.blogspot.com).

Projektini päätavoite on kunnostaa kahvilan rikkinäinen katto ja mahdollisesti myös laajentaa sekä itse rakennusta että kioskin valikoimaa vastaamaan paremmin asiakkaiden tarpeita. Tällä tavoin perheen tulot tulevaisuutta kohden kasvavat ja he saavat mahdollisuuden parempaan elintasoon seka varoja mm. hammashoitoon ja lasten koulutukseen. Menen perheen tykö joulukuussa kuukaudeksi ja päästyäni perille laitan rakennusprojektin käyntiin. Tammikuussa palaan vapaaehtoistöihini Ecuadorin sademetsään mutta ennen sitä yritän saada projektini Nicaraguassa päätökseen."

Chiliä silmiin ja vaimoja turpaan

Moi joulukuu!

Kädet täynnä ecuadorilaista viittomakieltä hyvästelin kuurojen instituutin Inalin ja palasin sademetsään. Heti seuraavalla viikolla kiersimme Joannan kanssa kouluilla ja sovimme erkkaopettajien ja kyläkoulujen rehtoreiden kanssa tukiviittomakoulutuksista. Illat ja seuraavan viikonlopun pyhitinkin sitten papunetille, tulostimelle, paperileikkurille ja laminointikoneelle askarrellessani opetusmateriaalia espanjaksi koulutuksia varten. Tupsahtipa jo kauan sitten unohdetut tulkkikoulutusajat mieleeni kun muistipelejä, dominoita ja kuvakortteja väkersin, tosin aikaisemmin ei tarvinnut samaan aikaan hätistellä purevia muurahaisia pois kintuista tai pitää hikipaperia jatkuvasti käden ulottuvilla.

Ensimmäinen opetuspaikkani oli koulu nimeltään C.E.C.I.B. Nicolas Shiguango, joka sijaitsee Bajo Ongotan kyläyhteisössä suht lähellä Tenaa. Koulupäivät alkavat Ecuadorissa noin klo. 7.00, joten lähdin aina matkaan jo aamuhämärässä ja kuljin sekä busseilla että takseilla. Bajo Ongotassa koulutin parin päivän ajan ja tukiviittomaopetuksiini osallistui erityisopettaja, Linder-erityisoppilas ja hänen äitinsä. Aika ajoin koulutuksessa oli mukana myös kolme muuta erityisoppilasta sekä heidän vanhempiaan että opettaja yleisopetuksen puolelta. 

Koulutukseni Bajo Ongotassa oli hyvin mieleenpainuva (toki myös ollessaan ensimmäinen laatuaan) ja onnistui erittäin hyvin. Linder on 6-vuotias kehitysvammainen poika, joka ei höpötä juuri lainkaan - ainoat suusta tulevat sanat ovat "papá" (isä) ja "mamá" (äiti). Hän kuitenkin kuulee ja ymmärtää hyvin. Erityisopettaja oli opettanut pojalle jo aikaisemmasta koulutuksestani oppimiaan viittomia kuten "BUENOS DÍAS" (hyvää huomenta), joten hänellä oli jo vähän tuntumaa viittomiseen. Kahden päivän aikana Linderin kommunikaatiomahdollisuudet moninkertaistuivat, sillä hänen viittomavarastonsa kasvoi silmissä. Hänen viittomien omaksumiskykynsä oli ilmiömäinen, poika kopioi viittomat käsistäni käyttöönsä kieliopillisesti oikein hetkessä muuttaen jopa dominoivan kätensä automaattisesti vasempaan hanskaan hänen ollessaan vasuri.

Opiskelimme muun muassa tervehdyksiä ja toivotuksia, perheenjäseniä, värejä, yleisimpiä verbejä, paikkoja, tavaroita sekä hiukan tunteita ja olotiloja. Välillä oli pidettävä taukoa käsien heilutuksesta, koska oli mentävä katsomaan oppilaiden ja opettajien välisiä futisotteluita ulos. Ovelana opena en kuitenkaan päästänyt erityisopettajaa huilimaan vaan istahdin hänen viereensä katsomossa ja aina erätauoilla ja pelin ollessa poikki tenttasin tältä jo opittuja viittomia ja opetin uusia keskustelun lomassa. Ei opetuksistani niin vain luisteta - edes jalkapallon takia!

Viimeisenä päivänä kuulin, että iltapäivällä rehtorin toiveesta opetan viittomia koko koulun opettajistolle. Olin suunnitellut opetukseni pienryhmälle mutta tilanteessa oli reagoitava nopeasti ja kehitin opetustuokion pikapikaa parillekymmenelle päälle. Lopulta paikalle ilmestyi 15 lehtoria ja opettelimme verbejä viittoen. Aloittaessamme harjoittelemaan oppimiamme verbejä jaoin porukan kolmeen ryhmään ja kysyin, onko muistipeli heille entuudestaan tuttu. Joka iikka nyökkäili. Noin viiden minuutin päästä ensimmäinen ryhmä kertoi olevansa valmis ja ihmettelin suu ammollaan, kuinka ilmiömäinen muisti täytyy ecuadorilaisilla opettajilla olla selviytyäkseen niin nopeasti muistipelistä. Pyysin heitä näyttämään miten he peliä pelasivat, jolloin paljastui heidän availevan pöydällä nurinpäin makaavia kortteja vuorotellen korttikortilta niin pitkään, että oikea pari osuu kohdalle. Ei auttanut kuin aloittaa alusta ja opettaa koko porukalle ensin (ilmeisesti vain suomalaisille) perinteisen muistipelin säännöt.

Ensimmäisestä koulutuksesta viidakkokoululla jäi yhtä hyvä maku suuhun kuin työkollegani ja ystäväni Eevan tekemästä Pavlova-kakusta. Jo ensimmäisen päivän jälkeen Linder oli myöhemmin kotona yrittänyt viittoa töistä kotiin palaavalle isälleen tämän kuitenkaan ymmärtämättä mitä poikansa haluaa sanoa ja niinpä kehoitinkin äitiä opettamaan viittomia koko perheelle. Kahden päivän jälkeen Linder muisti reilusti enemmän viittomia kuin muut oppilaat, opettajansa tai äitinsä. Tavoitteenani on joulun jälkeen palata Bajo Ongotaan kertaamaan jo opittuja viittomia sekä laajentamaan porukan sanavarastoa.
 

Viittomat puheen tukena ovat Ecuadorissa vielä lapsen kengissä ja sillä saralla riittäisi töitä koko maanlaajuisesti. Suomalaisen tulkin sydäntä lämmitti ja hymy oli herkässä nähtyäni kuinka herttainen alkuperäisväestöön kuuluva Kichwa-poika ensimmäistä kertaa elämässään tuli ymmärretyksi saadessaan käyttöönsä kielen, jolla kommunikoida ympäristön kanssa. Toivo elää, että opettaja ja vanhemmat ylläpitävät muistamiaan viittomia arjessaan ja kommunikoivat Linderin kanssa samanaikaisesti puhuen ja kätösiään heilutellen.

Seuraavaksi minun oli tarkoitus opettaa tukiviittomia syvemmällä viidakossa San Josen kylässä C.E.C.I.B. Antonieta Yumbon koulussa mutta päästyäni ensimmäisenä aamuna perille koulun rehtori lähetti minut takaisin kaupunkiin, koska eivät olleet vielä ehtineet päättää erityisoppilaalle Pablolle uutta opettajaa. Näinpä kävelin tunnin lähimpään kaupunkiin Archidonaan, jossa nousin Tenaan menevään bussiin ja Tenassa bussiasemalta tallustelin vielä puoli tuntia kotiin. Seuraavana aamuna saapuessani jälleen samaiselle koululle minut passitettiin taas kotimatkalle, koska Pablo oli sairastunut mahatautiin eikä ollut ilmestynyt kouluun. Lähdin jälleen talsimaan kohti Archidonaa mutta onnekseni kohta vierelleni ilmestyi paikallinen miekkonen vanhalla mopollaan ja sain nauttia matkanteosta mopon takaistuimella tukan hulmutessa viidakon tuulessa.

Olen todella tyytyväinen vapaaehtoistyöhöni täällä, saan auttaa ja nähdä työni tuloksia omin kirkkain silmin. Olen aina nauttinut kouluttamisesta ja opettamisesta eikä lukiossa alkanut rakkaus viittomakieliin ei ole sammunut vieläkään. Saan tehdä unelmatyötäni viidakossa Etelä-Amerikassa, pystyn tekemään hyvää toisten hyväksi ja parantamaan kanssaeläjieni elämänlaatua. Erityisen onnellinen olen siitä, että saan tehdä sitä mihin minut on koulutettu, koska jututtaessani muita vapaaehtoistyöntekijöitä kuulen heidän usein työskentelevän yhdellä ainokaisella koululla ns. kouluavustajana, tekevän toimistoissa pelkkiä paperihommia tai hengailevan päivät terveyskeskuksissa tekemättä oikeastaan mitään. Suuri kiitos kuuluu siis Joanna Sormuselle sekä Napon Läänin vammaishankkeelle.

Erityisopettajat mielellään kyselevät paljonko saan palkkaa eivätkä millään voi uskoa, ettei tililleni tipahda penninpyörylää. Seuraava kysymys usein kuuluu, kuka minua tukee Suomesta käsin? vanhemmat? ei kukaan. "Eihän kukaan ilmaiseksi työtä tee!" -on tuttu lausahdus ecuadorilaiselta. Tekeepäs, hullut suomalaiset! :D Sitäpaitsi asuin autossani monta kuukautta säästääkseni rahaa, pihistelin syömisistäni enkä käynyt missään tai tehnyt mitään kivaa. Haluan edes kerran elämässäni saada oikeasti aikaan jotain hyvää pyytteettä, hyötymättä siitä itse mitenkään.Totuuden nimissä on kerrottava, että tänään sain yllättäen taloudellista tukea muutaman kympin verran ruokaan jouluksi ystävältäni Suomesta, kiitos Seija! Tosin aion käyttää varat ostamalla käytettyjä, ehjiä vaatteita.

Ei elämä kuitenkaan aina pelkkää ruusuilla tanssimista täälläkään ole ja suurimat ruusunpiikit sattuvat vatsalaukkuun. Hanavesi ei ole juomakelpoista eikä sitä voi aina täysin välttää nielemästä, joten vatsaongelmat ovat tuttuja vieraita. Viime viikolla sattui pieni itkuntäyteinen välikohtaus paikallisen pomon kanssa kommunikaation puutteen sekä kulttuurierojen takia. Tällä viikolla ollessani meidän koiran kanssa kävelyllä se katosi hetkeksi rupatellessani tutun kanssa ja palatessaan en ollut tunnistaa sitä sen ollessa yltäpäältä ihmisen ulosteessa. Lähin pesupaikka oli joki, johon huuhdotaan koko kaupungin viemäriverkosto. Päivisin on kuuma kuin saunassa ja välillä tulee vettä niin kovaa, ettei kuule puhua. Joskus iltaisin on suojattava paidalla hengitystä malariahyttysiä karkottavaa ainetta pöllyttävältä autolta. Piikkejä löytyy mutta loppupeleissä elo on kuitenkin kaiken sen arvoista! Vale la pena!

Kulttuurista löytyy sekä aivan mahtavia puolia että kauhistuttuvia tapoja. Ecuadorissa tapahtuu paljon ikäviä asioita, joille haluaisi saada pisteen välittömästi. Edelleen joissakin yhteisöissä on tapana laittaa tulista chilimaustetta lapsien silmiin uskoen heistä tulevan näin vahvempia yksilöitä ja näkevän paremmin pimeässä. Ei ole lainkaan tavatonta, että koulutettu puheterapeutti käyttää seksuaalisesti hyväkseen vastaanotolla käyviään poikalapsia tai että opettajat koskettelevat oppilaitaan. Kaikkein yleisintä taitaa kuitenkin olla väkivalta perheiden keskuudessa - machokulttuuri on edelleen voimissaan, mikä oikeuttaa hameväen mukiloinnin. Järestään miltei jokainen nainen, kehen täällä olen tutustunut, kärsii joko miehensä tai veljensä nyrkistä, lapsiensa huumeidenkäytöstä tai heihin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai miehensä aviorikoksista. Tai kaikista yhtä aikaa.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko ja on ihailtavaa, miten eletään yhteisöissä ja autetaan toinen toisiaan. Jaetaan vähästäkin ja perhe menee aina kaiken muun edelle. Tehdessäni yksi päivä lettiä naapurin naiselle hän kertoi, kuinka heidän koko perheensä lapsineen ja lapsenlapsineen muutti vuoristosta tänne viidakon lämpöön lääkärin kehotuksesta, sillä perheen isoisällä on sydänongelmia. Tanssiryhmäni 13-vuotias tyttö taas kertoi eräänä iltana kävellessämme illalla kotiin, kuinka hän yrittää opiskella kovasti, jotta voi valmistuttuaan lähteä Amerikkaan yliopistoon ansaitaakseen myöhemmin paljon rahaa ostaakseen äidilleen omistusasunnon. Yksi kaunis iltapäivä joukko koululaisten vanhempia kaukaa viidakkokylästä ilmestyi portillemme vaatimaan, että yhteisössä asuva erityisopettaja saa jatkaa työssään lähikoululla tuttujen lapsien kanssa. Yhteisöllisyys ja välittäminen on osa arkielämää eikä ihmiset voisi kuvitellekkaan asuvansa yksin tai jättävänsä perheitään.

Nyt lähden lepuuttamaan päästä varpaisiin kipeää kehoani, olo on kuin jyrän alle jääneellä osallistuttuani eilen Venecia-kyläyhteisön talkoisiin. Viidakkoveitset viuhuivat kilpaa heinikoita ja sademetsäkasvillisuutta katkoen ja silmiä kirvelsi hien virratessa. Suuren ja painavan machete-viidakkoveitsen käyttö tosin vaatinee harjoittelua - minun työnjälkeni ei ollut lähellekkään niin siistiä ja lyhyttä kuin intiaanien. Saatuamme kasvit kaadettua oli vuorossa pihamaan rikkaruohojen kitkeminen. Kyykkimisestä selvittyäni sain muistella tulkkaustilanteista oppimiani oikeita nostotekniikoita, kun käsky kävi painavia kiviä kantamahan. Talkoot päättyivät iltapäivällä ruokailuun ja kyläkokoukseen, jonka loputtua vaihdoimme vapaan silmään suuntaamalla kanootilla joelle vilvoittelemaan ja nauttimaan suoraan puista poimituista kaakaohedelmistä sekä papaijoista. Illalla raikas suihku maistui eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Voi viidakkoelämää!

Onnea ja iloa jouluvalmisteluihin! Voikaa hyvin!

-Emy

Intiaanihaita ja ameeboja

Hyiset terkut Ecuadorin paakaupungista Quitosta, 3 000 metrista!

Paleltaako iiriksiasi aamulla vilkaistuasi lampomittaria Suomen marraskuussa? Lohdutuksen sananen Andeilta, taalla paleltaa ilman mittareitakin, sisalla ja ulkona. Auringon mollottaessa taivahalla voi paivasaikaan hetken uskaltautua esiintya julkisesti paitahihasillaan, jos on valmis kohtaamaan syopaa ja iho-ongelmia mukanaan tuomat paivantasaajan auringonsateet. Quitossa eletaan auringon naapureina vuoristossa ja juuri kaupungin ylapuolella on otsoonikerroksessa reika pahanen ja sateet paasevat tunkeutumaan esteitta suoraan ihosolujen syovereihin istuttamaan uusia leikkikavereita - syopasoluja. Iltaisin tuon niin rakastetun ja vihatun auringon poistuttua valaisemaan toista kolkkaa maapallolla, laskeutuu Quitoon pimeys hyvin tarkalleen 12 tunnin ajaksi vuoden jokaisena paivana. Lampotila pimeyden vallitessa on vain vaivaiset +7 astetta eika taalla olla viela hoksattu rakentaa lampimia taloja saati asentaa niihin minkaanlaisia lammitysjarjestelmia. Voi kuinka kylma sieluni huutaakaan suomalaisen saunan lampoa! Puukiuasta, liekehtivan tulen valoa ja oksakohtien tutkimista saunan katossa.

Paasiassa kuitenkin asun talla hetkella edelleen sademetsaalueella Tenassa, jossa hikikarpaloita otsalla ei tarvitse ikavoida. Tyotiimimme hankkeessa on hiukan muuttunut, silla Suomesta saapui Joannan vanhemmat Teijo ja Mammu joukkoomme tyoskentelemaan vapaaehtoisina. Ecuadorilainen tyontekijamme Santiagon tyot taas projetkissa loppuivat ja hanen saappaisiin astui reipas Hanna Suomesta tukenaan elamaakin arvokkaampi ecuadorilainen Bethy. Tyot jatkuu muutoksia murehtimatta entiseen malliin Hannan keskittyessa kylatyohon, Joannan erityisopetuspuoleen ja mina pyorin lapasteni kanssa viittomakielen parissa ja yleisena joka paikan hoylana.

Ecuador on oikea juhlamaa, vahan valia on kansallisia vapaapaivia milloin mistakin syysta johtuen. Kaupungeilla on omia itsenaisyyspaivia, jolloin koko maassa on vapaapaiva ja jatkuvasti jossain pain maata on menossa jonkun laanin, kaupungin tai vahintaan asuinalueen juhlaviikko ja vaki juhlii antaumuksella. Asuinpaikkakunnallani Tenassa oli juuri myos viikon kestavat Tena-juhlat tunteja kestavine aloitus- ja lopetuskulkueineen, tanssi- ja musiikkiesityksineen seka varikkaine ohjelmineen. Itse ehdin tosin nahda vain juhlan alun, silla siirsin ruhoni pariksi viikoksi 6 tunnin bussimatkan paahan Quitoon.

Ennen lahtoani suunnistamaan miljoonakaupungin saastesumussa, ehdin olla vieraana Kichwa-haissa, jonne meidan taloudenhoitaja meidat ystavallisesti kutsui. Naimisiinmeno ei intiaanipiireissa ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin mihin Suomessa on totuttu, koska naimisiin on mentava periaatteessa kolmesti. Kalliiksi haat eivat kuitenkaan haaparille tule, silla intiaanikulttuurin mukaisesti lasku pippaloista kolahtaa haakummien postiluukusta (tosin postiluukkukulttuuri ei viela tanne asti ylety mutta kylla ylimaaraiset rahat saadaan aina kansalta pois keinolla tai toisella). Haakummit ovat kuin Suomen kaaso ja bestman, on suuri kunnia saada toimia kummeina eika arvonimesta ole kohteliasta kieltaytya. Alkuperaiskansoilla usein kuitenkaan rahakukkarot eivat ratkea nyoreistaan ja haakummius ajaakin usein kaasot ja bestmanit vararikkoon.

Haat alkoi klo. 10.00 kirkossa virallisella vihkitoimituksella ja itse haajuhla jarjestettiin syvemmalla viidakossa sulhasen kylayhteisossa. Ulos savialustaiselle piha-alueelle oli mustasta muovista rakennettu katettu juhlatila, jossa syotiin, juotiin ja tanssittiin. Juhla alkoi paikallisen perinnejuoman chichan nauttimisella. Joku kylan naisista kiersi padan kanssa kaikki paikalla olevat hahmot lapi koko juhlan ajan tasaisin valiajoin. Jokaisen vieraan kohdalla muikkeli taytti puisen kahden kammenen kokoisen kulhon tayteen chichaa ja juotti taman omakatisesti samalla valvoen, etta joka nuppi joi samasta kohtaa kulhoa tartuttaen samalla kaikki suusta suuhun leviavat taudit toisiinsa. Nainen piti tiukasti kupista kiinni ja kaatoi koostumukseltaan oksennusta muistuttavan litkun henkilon kurkusta alas viimeista tippaa myoten. Chicha tehdaan yucasta (Amazon-alueella kasvava ns. juures) kayttamalla ja maku muistuttaa vahvasti nuorena tyttona kaverin isoveljen soittokampan kiljua eraana ikimuistoisena vappuna. Intiaanit ovat jarkkymattomasti sita mielta, ettei chichassa ole lainkaan alkoholia vaikka siita tulee humalaan - eihan siihen laiteta pisaraakaan Finlandia-vodkaa sekaan. Niinpa niin ja nain olen sita voi huoletta nauttia vauvasta vaariin, terveena, sairaana tai raskaana.

Haajuhlan alussa haapari, haakummit, anopit seka muut haaparille laheiset henkilot esittivat tarinanomaisia perinnetansseja, joissa morsian ja sulhanen saatetaan lopuksi yhteiselle polulle pitkan kissa- ja hiirileikin seka vanhemmilta anotun naimaluvan jalkeen. Esitysten paatyttya jokainen vieras kavi onnittelemassa uunituoreen avioparin nayttaen samalla koko muulle juhlavaelle kuinka fyysisesti ison paketin on tuonut tullessaan. Koko on intiaanikulttuurissa maaraa tai arvoa rikkaampaa ja siksi haakummit ostivatkin lahjaksi kokonaisen sohvakaluston. Juhliin koijattiin myos lipastoja, piironkeja, runkopatjoja, helloja, uuneja, kodinkoneita jne. Illanmittaan DJ iski merenquet ja kichwa-musiikit ilmoille niin kovaan, etta varmasti koko laani kuuli kylayhteisossa juhlittavan ja puolella juhlakansaa soi korvissa edelleen!

Haajuhlaviikolla (ja sita edellisellakin jo) voin pahoin miltei paivittain eika ruoka maistunut. Paha maku suussa vaivasi jatkuvasti ja kroppa pyrki vaaka-asentoon joka hetki. Urheilusta ei tullut mitaan, juoksuaskel ei rullannut ja kesken aerobicin piti kayda yokkailemassa puskassa. Aikomukseni oli lahtea Bañosiin viikonlopunviettoon ja meilla oli jo paikallisten kavereiden kanssa suunnitelmat lahtea porukalla kalliokiipeilemaan, raftaamaan ja illalla ulkoiluttamaan tanssikenkia mutta huonon vointini takia jouduin skippaamaan kaiken! Hetken tunsin maailmani katoavan jalkapohjieni alta kun suututti ja harmitti niin paljon. Joanna kehotti minua ostamaan ameebakuurin ja noudatin vinkkia - napsin kolmen paivan laakekuurin parasiittien poistoon elimistosta. Kuurin eka paiva oli kammottava ja luulin kuolevani mutta sitten olo onneksi koheni. Sain energiaa jopa sen verran, etta lahdin kaverini kanssa treenaamaan jacklinella kavelya ja leikkimaan tarzania hyppimalla liaanilla jokeen. Samalla reissulla karpaset soivat kinttuni niin pahasti, etta saareni muistuttivat karpassienia. Jalkani myos turposivat kuin hiiva pullataikinassa ja saaret tuntuivat olevan tulessa kahden paivan ajan. Nyt -yli kaksi viikkoa myohemmin- turvotus ja liekit ovat tiessaan mutta puremakohdat erottaa yha.

Laakekuurin jalkeinen energiapaukku oli ohimenevaa kuin suomipojan rakkaus ja oloni paheni taas loppuviikkoa kohden. Lauantain vastaisena yona mietin maailman menoja enemman huussissa kuin sangyssa ja paatin heti aamun koittaessa marssia tohtorin pakeille. Painelin pirssilla yksityiselle vastaanotolle ja matkalla taksikuski olisi halunnut ruveta poikakaverikseni mutta valitettavasti en juuri siina hetkessa vatsakramppeineni ollut kykenevainen tekemaan paatosta asiasta mutta lupasin harkita tarjousta vakavasti tervehdyttyani. Klinikan odotusaulassa olin ilmeisesti niin huonovointisen nakoinen kavellessani tukka sekaisin ees taas, etta gynekologi otti minut sisalle vastaanotolleen muiden ohi. Lekuri kuunteli stetoskoopillaan mahaani ja vaitti jo tietavansa mika minua vaivasi mutta mina vaatimalla vaadin kokeita. Tyyppi lopulta suostui ja pyyti naytteitani mutta eihan mulla viela mitaan purkkiloita ollut kenellekkaan jakaa. Ilmeisesti potilaiden pitaisi kayda antamassa naytteet kaupungilla laboratoriossa ja ostaa sielta naytepurkit ja muut matskut mutta minun kohdallani laakari taisi arvioida olevan kaikkein helpointa, etta laboratoriosta tulee joku ottamaan naytteeni paikan paalle ja kiikuttaa ne itse labraan. Nopean puhelun jalkeen ei mennytkaan montaa minuuttia kun nuori kollikka koputteli vastaanottohuoneen oveen ja jo kohta sojotti piikki kasivarteni verisuonessa ja veret lenteli pitkin lattioita.

Reilua tunteroista myohemmin lattarikollikka palasi tulospapereiden kera ja elimistostani loytyi seka villiintyneita bakteereja etta koteloituneita parasiitteja eli kystia. Lisaksi elimistoni oli kuivunut kapy. Ihmettelin siniset silmat soikeina, miten minussa voi vielakin elaa ameeboja kun jo kuurin niiden poistamiseksi napsin mutta tohtorismies tiesi niita olevan niin rutkasti, ettei yksi kuuri riita. Sain antibioottikuurin, toisen ameebakuurin seka litkuja kohentamaan ruhoni nestetasapainoa.

Pari paivaa hetkesta tulevaisuuteen nappasin ecuadorilaisen viittomakielen sanakirjat kainaloon ja talsin aamuvarhain Tenan bussiasemalle. Kuuden tunnin mutkikkaan vuoristotieajelun jalkeen olin Casa Suecassa (ruotsalainen talo) Quitossa, jossa pidan majaani edelleen. Olen ns. tyoharjoittelussa pari viikkoa kuurojen instituutissa oppimassa lisaa ecuadorilaista viittomakielta. Kuljen eraan kuuron miesopettajan kyljessa, jutustellaan elamasta ja seuraan seka avustan hanen tuntejaan. Tyyppi on aivan mahtava, nauran hanen jutuilleen vedet silmissa vahan valia ja tullaan hyvin juttuun. Han osaa kansainvalisia viittomia ja on ilmiomaisen visuaalinen hahmo, ennen vanhaan han on kiertanyt maata ja tyoskennellyt miimikkona naurattamassa kansaa. Lisaksi kertoessani olevani Suomesta, tama kertoi tavanneensa Markku Jokisen ja Kimmo Leinosen Venezuelassa Kuurojen Maailman Liiton tapaamisessa. Paasin hanen kanssaan myos tulkkaushommiin, kun lukiolaisten kanssa tehtiin retki uimahalliin. Enpa ollutkaan ennen tulkannut ecuadorilaiselta viittomakielelta espanjaksi ja painvastoin!

Kuurojen koulu on nimeltaan INAL Instituto Nacional de Audicion y Lenguaje. Kuuroja oppilaita on koulun kirjoilla yhteensa 170 paata. Luokkia loytyy esikoulusta lukioon saakka, joka mahdollistaa sen, etta samassa instituutissa opiskelee 17-vuotias kuuro aiti ja taman 2-vuotias kuuro tytar. Ei tarvitse murehtia jalkikasvun paivahoidosta, katevaa eiko? Kouluviikko alkaa aina Ecuadorin kansalliskipaleen yhteislaululla viittoen ja jokainen koulupaiva laitetaan kayntiin koko instituutin yhteisella infotilaisuudella seka oppilasryhmien esittamilla viittomakielisilla runoilla. Kunhan laulut on laulettu ja runot lausuttu, oppilaat hilppasevat opintojensa aarelle jaakylmiin luokkiinsa.

Parin viikon aikana INALissa olen peseytynyt todellisessa kielikylvyssa ja oppinut uutta kielta nopeammin kuin koskaan. Toki viittomiseni seassa vilkahtelee suomalaisen viittomakielen ja kansainvalisen viittomisen viittomia ja usein kasissani on jo ecuadorilaisen viittomakielen viittoma mutta huuliossani suomenkielinen sana. Paiva paivaltani kasistani kuitenkin irtoaa yha puhtaampaa kielta ja alan unohdella suomalaisen viittomakielen vastikkeita. Haastavinta on opetella uusia monimutkaisia kasimuotoja, hyvin erikoisia liikeratoja ja pikkutarkkoja mikro- ja makroliikkeita.

Ecuadorissa ei kuulemma ole virallista viittomakielta vaan joka alueella ja jopa joka kuurojen koululla on oma viittomakielensa ja kuurot riitelevat keskenaan, mika kielista on oikea. Viime vuonna suurien ponnistelujen tuloksena Ecuadorin Kuurojen Liitto FENASEC ja INAL yhteistyossa julkaisivat ecuadorilaisen viittomakielen sanakirjan ja DVD:n mutta se on vain yhden pienen quitolaisen kuuron porukan mielipide oikeaoppisesta kielesta. Tasta syysta myos maan tulkkitilanne on hyvin heikko ja sita on erittain vaikea lahtea kehittamaan mihinkaan suuntaan.

"Tyoharjoitteluni" INALissa on ollut kaiken kaikkiaan hienoa aikaa ja olen paassyt hyvin sisaan seka tyoyhteisoon etta oppilaiden porukoihin. Tosin ekoina paivina oppilaiden kanssa tein pienen virheliikkeen: pienten nappisilmien ihmetellessa vaaleaa tukkaani ja sinisia silmia varisytin yhdelle heista silmiani ja siita vasta riemu repesi. Seuraavat kaksi viikkoa en ole muuta saanutkaan tehda kuin varisyttaa silmiani jokaiselle vastaantulevalle nappulalle ja arvioida heidan yrityksiaan opetella silmien varisyttamista. Lisaksi opeteltiin aikoinaan ilosaarirockin pikkutunneilla opittuja kynatemppuja ja sormien vaantelyita. Tunneilla mietittiin alakoululaisten kanssa millaisia taloja Suomessa on, miksi aitini ja isani eivat ole kanssani Quitossa, onko Suomessa Halloweenina kurpitsoja, millaisia lahjoja joulupukki tuo Suomen lapsille ja pussaillaanko me kuuron miesopettajan kanssa. Parikymppisten lukiolaisten kanssa pohdittiin mita tekee viittomakielen tulkki, millaisia oikeuksia Suomen kuuroilla on, missa Suomi sijaitsee ja mita kielta siella puhutaan.

Tyoskentely instituutissa oli myos aikamoista trapetsitaiteilua hyvan kaytoksen ja loukkausten valttamisten valilla. Latinalainen kulttuuri on taynna rakkautta mika tuntuu suomalaisen kylmyyden jalkeen vallan ihanalta mutta kolikolla on aina kaksi puolta. Ei ole aina helppoa olla samaan aikaan kohtelias ja sanoa ei yllapitaen tyo- ja ystavyyssuhdetta, kun neljakymppinen kuuro naimisissa oleva mieskollega laittelee viesteja, pyytaa jatkuvasti ulos ja haluaa tietaa missa olen ja mita teen. Tai kun lukiolaiset kuurot pojat haluaa vieda elokuviin, tulla kaymaan luonani vapaa-ajalla ja pussailla. Tai kun 35-vuotias naimaton naisopettaja tuo jatkuvasti hedelmia ja leivonnaisia, vie lounaalle ja pyytaa kahville, haluaa lahjoittaa vaatteita ja pyytaa luokseen yoksi. Pienen pieni kulttuurishokki meinasi valilla iltaisin nukkumaan mennessani iskea kun mietin mennytta paivaa mutta kaikesta selvittiin eika kukaan ole mieltaan pahoittanut tai vihastunut.

Vapaa-aikani Quitossa olen kayttanyt kuleksimalla kaupungilla asioita hoitelemassa, tanssien salsaa tutustuen paikallisiin tanssijoihin, tavaten vanhoja tuttuja ja jutustelemalla majapaikkani remonttimiehien kanssa tarjoten heille kahvia ja keksia. Kavasin yhden yon viettamassa myos Cayambessa moikaten kavereita siella ja hakien sinne viimeksi unohtamiani kamoja. Huomenna on viimeinen paivani INALissa, illalla kirmaan viela tanssilattiaa kuluttamaan salsaravintolaan ja sunnuntaina nauttinen jalleen viidakon kosteasta lammosta luissani, can´t wait!

Kuvia ilmestynee jalleen instagramiin, olkaa hyvat ja katselkaa Etela-Amerikan kauniita ihmisia ja maisemia! Lampoa ja valoa marraskuuhun, kuukauden paasta on jo aatonaatto :)

Emminem

Kichwa-kansan keskella

Alli tuta eli hyvaa yota kichwaksi!

Elama viidakkoon asettumisen jalkeen on rauhoittunut kummasti. Kuljen Joannan kyljessa viidakkokouluilla tarkistelemassa kayvatko erityisopettajat toissa, loytyyko heilta lista oppilaistaan, onko luokissa seinat, katto ja ovi seka millaisia opetusmateriaaleja on kaytossa vai onko lainkaan. Erityisopettajat arvostavat Joannaa ja kovin noyrana taman edessa esittelevat aikaansaannoksiaan ja hapeillen kertovat mita kaikkea on jaanytkaan tekematta. Joskus saapuessamme paikan paalle opettajat ovat rehtorin kansliassa hoitamassa koulun johtajan henkilokohtaisia asioita taman kaskysta ja joskus tyoskentelevat yleisopetuksen puolella kertoen Joannan katsetta pakoillen, ettei alueella ole erityisoppilaita. Toiset opettajat ovat rakentaneet erityisluokkansa seinia myoten itse omin vahvoin intiaanikourin, maalanneet pulpetit oppilailleen ja askarrelleet opetusmateriaaleja. Koulut ovat koyhia viidakkokouluja, joiden pihoissa kasvaa banaani- ja kaakaopuita seka takapihalta saattaa loytya joki, johon oppilaat pulahtavat vilvoittelemaan valituntisin.

Latinalaisessa Amerikassa yleensa mikaan ei koskaan mene niinkuin on suunniteltu eika aikataulut ole olemassa kuin muodon vuoksi. Meidan oli tarkoitus lahtea vierailemaan kouluilla heti ensimmaisella viikolla kun saavuin Tenaan mutta taytyikin ensin odottaa, etta kouluihin valitaan opettajat uudelle lukukaudelle. Prosessin vauhti muistutti etanan etenemista ja seuraavaksi siirryimmekin odottamaan virallisten paperiasioiden valmistumista. Taman jalkeen olimme taas aikeissa lahtea kouluille mutta hankkeen auto joutui remonttiin emmeka paasseet matkaan. Saatuamme taas nelipyoraisen kayttoomme yhden tyontekijan aidin verenpaineet olivat koholla ja eika han paassyt toihin, joten lahtomme viivastyi jalleen. Seuraavan kerran yrittaessamme lahtea matkaan yksi tyontekijoista sai ripulitaudin ja paatimme taas lykata lahtoa. Ja sitten... viivastyi... peruuntui... sairastui... lykkaantyi... jne.

Muutama viikko sitten lahdettyamme aamuvarhaisella kouluvierailulle matkamme loppui lyhyeen, silla saimme auton kylkeemme kaupungin paatiella. Henkilovahingoilta Luojalle kiitos saastyttiin mutta vastapuolen auto meni ruttuun kuin mopsin naamavarkki (terkkuja Nuhanena-Remulle). Meilla oli allamme iso lava-auto, johon ei tullut kun vanteeseen pieni naarmu vaikka se pyorahti iskun voimasta 180 astetta ympari. Mulla ja etupenkilla istuvalla paikallisnaisella Yenilla venahti niskat ja kaytiin laakarissa. Mun laakari tuijotteli mun silmia hetken alypuhelimensa salamavalolla, nakkasi 600mg buranaa kouraani ja toivotteli hyvaa kotimatkaa. Kolaritilanteet on taalla vahan monimutkaisempia kuin Suomessa, silla jos asianosaiset eivat pysty hoitamaan korvausasioita keskenaan ilman poliisin auttavaa katta, molemmat autot viedaan autovankilaan tutkinnan ajaksi. Kuten takalaiseen kulttuuriin kuuluu, taalla ei turhia hotkyilla ja autot voivat levata putkassaan jopa kuukauden. Meille luvattiin auto puolen paivan aikaan takaisin mutta menikin viikko, jonka jalkeen se lahetettiin paakaupunkiin tarkistettavaksi onko siihen tullut "sisaisia vammoja" ja silla tiellaan on menopelimme viela tanakin paivana.

Valilla olen vaihtanut kylkea Joannasta Hannaan ja ollut mukana kylaluennoilla, joissa intiaanit oppivat asioita vammaisuudesta, niihin johtavista syista seka inkluusiosta. Muutaman tunnin koulutuksessa kerrotaan minkatyyppisia vammoja voi ihmisilla olla: auditiivinen-, visuaalinen-, liikunta- ja erilaisia kehitysvammoja. Sitten yhdessa kylalaisten kanssa pohditaan, mitka syyt voivat aiheuttaa vammoja, esimerkiksi serkun kanssa sutinointi, odottavan aidin mukilointi, taman alkoholinkaytto tai huonolla ravinnolla pitaminen. Toki myos joesta kalastaminen dynamiitein voi usein johtaa erinaisiin vammoihin tai liikenneonnettomuudet ja siita syysta myos kolmella muulla mopon kyydissa istujalla on oltava kypara - kuljettajan auki retkottava pyorailykypara ei valttamatta pelasta taman sylissa matkustavan vauvan herkkaa paata kolarin sattuessa.

Intiaanien mielesta vammaisia lapsia syntyy ihmisille rangaistukseksi pahoista teoista. Jos esimerkiksi sattuu pieni vahinko humalapaissaan naapurin emannan kanssa ja paadytaankin muhinoimaan palmunlehtien alle, on yhdeksan kuukauden paasta kylayhteisoon syntynyt vammainen lapsi. Epatavallinen lapsi voi olla myos Jumalan tuomio vanhempien synneista ja joskus lapsia piilotellaan kotona hapean pelossa. Taruja ja uskomuksia alkuperaiskansojen keskuudesta loytyy kuin kirppuja meidan Maxin turkista, esimerkiksi tulisen mausteliemen hierominen lapsen silmiin tekee lapsesta vahvemman ja erilaisten LSD:ta 10 kertaa vahvempien hallusinaatiojuomien nauttiminen parantaa ihmiset sairauksista.

Tyoaikaani olen kuluttanut naputtelemalla tietokoneella tilastoja, olen aina nauttinut papereiden kanssa peuhaamisesta ja hankkeessa sita hommaa riittaa kuulemma kyllastymiseen asti. Lisaksi olen itsenaisesti opiskellut ecuadorilaista viittomakielta DVD:lta, Internetista ja sanakirjoista. Yhtalaisyyksia suomalaiseen viittomakieleen on todella vahan mutta loytyy useita samoja viittomia eri merkityksin. Esimerkiksi suomalaisen viittomakielen viittoma VALITETTAVASTI tarkoittaa takalaisella viittomakielella "por favor" (englanniksi "please", suomeksi "kiitos/ole hyva") ja svk KUKKA tarkoittaa taalla "valkoinen". Fonologisesti yksittainen viittoma puretaan taalla pienempiin osiin kuin suomalaisessa viittomakielessa: 1. Kasimuoto 2. Orientaatio 3. Artikulaatiopaikka 4. Liike 5. Taso 6. Kosketuspaikka ja 7. Non-manuaalinen komponentti. Viittomajarjestyksesta, aikamuodoista tai muusta kieliopista en osaa viela sanoa, parin viikon paasta pitaisi alkaa paakaupungissa ecuadorilaisen viittomakielen alkeiskurssi, jossa oppinen uutta ja kasvatan sisaisia tietojarjestelmiani.

Aloitin pitamaan koulutuksia intiaanikylien opettajille, puhua pulputan espanjaksi (kun en kicwaksi viela kykene) mita on viittomakieli, kuinka sita tuotetaan ja vastaanotetaan. Kerron sen murteista ja kansainvalisettomyydesta, hopotan kuurojen yhteisosta ja heidan kulttuuristaan, musiikista viittomakielella seka kuurojen urheilusta kansallisesti ja kansainvalisesti. Informoin opettajia tukiviittomista, niiden tarkoituksesta ja kaytosta erityisoppilaiden kanssa. Naytan videoita integraatiosta viittomakielella (ja espanjaksi puhuttuna seka tekstitettyna), espanjankielisia lauluja viitottuina seka Signmarkia espanjankielisin tekstityksin. Harjoitellaan yhdessa opettaja-oppilaideni kanssa sormiaakkoset (jotka ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta samat kuin Suomessa) seka sormittamaan oma nimi. Kaydaan numerot lapi 1-10 (jotka poikkeavat miltei taysin suomalaisen viittomakielen numeroista) ja opetellaan muutamia alkeisviittomia kuten BUENOS DÍAS (hyvaa huomenta), GRACIAS (kiitos), COMER (syoda), CASA (koti), AMOR (rakkaus), FÚTBOL (jalkapallo). Kaydaan myos lapi mista foneemeista yksittainen viittoma koostuu ja miten viittomia ja niiden liikeratoja luetaan oikein viittomakielen sanakirjasta.

Koulutuksissa on tukenani ja tulkkinani Hanna, joka tuntee jo opettajat ja puhuu erinomaista espanjaa ja kichwaa. Opettajat ovat aktiivisesti mukana koulutuksessa, haluavat oppia ja ovat kiinnostuneita. Osalla on hauska tapa toistaa perassa, mita kouluttaja sanoo ja onkin aikas hauskaa puhua yleisolle kuunnellen samalla kaikuna omat sanansa. Koulutuksen lopuksi opettajilta pyydetaan palaute ja tahan mennessa olen saanut hyvaa palautetta, opettajat ovat tykanneet koulutuksesta ja haluavat oppia pian lisaa. Ja sekos vasta tekee minut iloikseksi! Kyllapa voikin pieni ihminen tykata tyostaan ja elostaan!

Vierailimme Rolandon, Santiagon ja Hannan kanssa eraana torstaina Riobambassa tutustumassa Sokeiden Liittoon, heidan toimintaansa ja tiloihinsa. Paastyamme neljan tunnin ajomatkan jalkeen Riobamban laidalle, kysyimme liikennevaloissa vieressamme vihrean vaihtumista odottavalta moottoripyorapoliisilta tieta Sokeiden keskukselle. Jeppe taisi olla noussut oikealla jalalla punkasta aamulla, silla tama lahti opastamaan meidat maaranpaahamme sinisten poliisivalojen valkkyessa paastaen meidat perassaan lapi punaisten liikennevalojen ja yksisuuntaisten teiden, vastakkaiseen suuntaan tottakai. Perilla pomomme Rolando keskusteli Sokeain Liiton presidentin kanssa tulevaisuuden yhteistyokuvioista hyvin virallisin ottein. Tuonnempana pienen valipurtavan jalkeen paikallinen sokea mies piti meille esittelykierroksen talossa ja siella tyoskentelevat ihmiset kertoivat miten pistekirjoituskoneet toimivat ja esittelivat kirjapainokoneitansa. Paasin kokeilemaan pistekirjoitusta ja opettelemaan helmitaululla laskemista, melko fiksu mies ollut se Louis Braille!

Palatessamme Riobambasta jain kyydista Bañosin kohdalla moikkaamaan vanhoja kavereita. Bañosin vieressa seisoo jylha Tungurahua-tulivuori, joka parhaillaan purkautui vierailuni aikana. Laavaa en onnistunut nakemaan mutta sankkaa savua tuprusi vulkaanin uumenista kuin myrskypilvea. Vietin Bañosissa kaikenkaikkiaan kolme yota tanssien joka yo kavereideni kanssa mekkoni hiesta mariksi ja jalkapohjat helliksi. Paivisin tein toita kattoterassilla, vaelsin vuorilla ja juoksin kaupungin katuja ylosalas. Baños sijaitsee vuoristossa, joten ei tarvinnut montaa juoksuaskelta ottaa hengastyakseen ilman ollessa niin ohutta. Ecuadorissa oli parhaillaan kansallinen loma ja Baños on suosittu lomakohde niin paikallisten kuin ulkomaalaistenkin keskuudessa, joten kaupunki oli ihmisia taynna viimeisista hotellihuonetta myoten.

Bañosista kasin matkustettiin kaverini Fernandon kera tunnin bussimatkan paahan Ambatoon hoitamaan asioita ja pistaydyttiin leffassa nauttimassa yhdysvaltalaisesta kulttuurielamyksesta, -ohjelmistossa pyori maailman typerin elokuva Spring Break. Samaisena perjantaipaivana oli Ecuador-Uruguay futispeli, jossa ratkesi tippuuko Ecuador maailmancupista vai ei. Koko Ecuador oli sekaisin ottelusta kuin suomalaislapset tietokonepeleista, vaki oli pukeutunut Ecuadorin pelipaitoihin ja Ecuadorin lipun varisiin korkeisiin hattuihin, kaduilla tehtiin kasvomaalauksina Ecuadorin lippuja poskiin ja pelia naytettiin pienimmassakin katukioskin televisiossa, ostoskeskuksissa ja busseissa. Olimme Fernandon kanssa parhaillaan kahvilla ostoskeskuksessa, kun Ecuador teki ensimmaisen ja ratkaisevan maalinsa, jolloin koko ostoskeskus raikasi ihmisten kirkuessa ilosta ja juostessa kaytavia ristiinrastiin ehtiakseen nahda maalin uusintana. Jalkapallo on Latinalaisessa Amerikassa elaman ja kuoleman kysymys, sen takia on aloitettu jopa maiden valisia sotia.

Perjantai-iltana eksyin ihastelemaan katusirkusta. Hetken aikaa naytosta tuijoteltuani tajusin taustamusiikin olevan suomalaista polkkaa! Innoissani jain odottamaan naytoksen loppua kuullakseni taustatarinan musiikille mutta jouduinkin tekemisiin sirkustaiteilijoiden kanssa jo aiemmin, silla kesken esityksen paatahti tuijotti minua tiukasti silmiin ja osoitti sormellaan kaiken latinokansan keskelle kohti minua ja kaski tulemaan estradille kanssaan. Hetkea myohemmin seisoin sirkuksen keskipisteessa silmat peitettyina veitsien vilahdellessa ohitseni edesta ja takaa! Kohta koko show oli jo ohitse ja autoin sirkustaiteilijoita keraamaan rekvisiitat kasaan ja porukalla hiluttiin kamat yhden tyypin kotiin. Jelppasin poikia laskemaan illan potin, jonka he sitten jakoivat reilusti keskenaan puoliksi, molemmille 20 dollaria. Taskut kolikoita taynna paatahti kuleksi kaupungin kadulla vierellani kun marssimme keskustaan perjantai-illan viettoon.

Vapaa-aikaa tulee kulutettua lukien, opiskellen ja tehden kasikoruja. Riippuen paivan ohjelmasta aamuisin ampaisen juoksulenkille silmat avattuani ja iltaisin kayn aerobicissa tai tanssimassa. Olen mukana paikallisessa perinnetanssiryhmassa opettelemassa Kichwa-tansseja, hauskaa on vaikkei lantioni viela keinukaan oikeassa rytmissa ;) Viikonloppuisin usein pakataan reput ja hurautetaan Andeilta valuvaan kylmaan jokeen vilvoittelemaan. Poistulomatkalla saatetaan napata tienposkessa seisoskeleva intiaanipoika auton lavalle nauttimaan sademetsan tuoksusta ja helletta viilentavasta viimasta.

Arki rullaa Ecuadorissa tasaisesti, aamupaivisin hikikarpalot otsalla paistatellaan paivantasaajan auringon alla ja iltapaivisin kirmataan kilpaa takapihalle noukkimaan pyykit kuivumasta pois rankkasateen alta. Eilen kaupunkiimme tuli vierailemaan tornado, joka kaatoi palmuja ja avokadopuita juurineen irti maasta, vei ihmisten taloista kattoja ja hajotti heiveroisia rakennuksia. Teita meni poikki ja halytysajoneuvojen pillit soivat ympari kaupunkia. Normaalisti iltapaivamyrskyt ovat rauhallisempia eika joka paiva valttamatta edes sada. Tanaan katkesi yllattaen vedentulo koko kaupungista ja vetta saadaa kuulemma seuraavan kerran vasta parin paivan paasta. No, mieluummin vesi kuin sahkot ja onneksi on joki vieressa!

Niin se elama vain muuttaa suuntaansa ja haaveet ottaa toteutuakseen kun heittaa itse ankkurin yli laidan ja kaantaa ruoria omin pikku katosin. Pari vuotta sitten etsin itselleni omistusasuntoa Jyvaskylan keskustasta kayden kokopaivatoissa vakituisessa tyosuhteessa ja kulautin aamuisin Mocca Masterini keittaman kahvin Iittalan mukista pohtien, mita terveellista ruokaa laitan illalla ja milloin ehtisin katsastaa autoni. Murehdin rumia talvisaappaitani ja hiusteni juurikasvua seka podin huonoa omatuntoa, kun jatin treenit valiin pikku flunssan vuoksi. Nykyaan kuppini palvelee Seijaa, autoni iskaa ja asuntoni uusia asukkaita. Kaikki mita tarvitsen kulkee rinkassani, olen koditon ja vapaa niin sielullisesti kuin ruumiillisesti - elaman yllatyksellisyys nayttaytyy, jos et koskaan matkusta paatepysakille asti.

Tsemppia lumen keskelle, kohta on jo joulu ja sit alkaakin paiva taas siella taas pidentya!

Xylitol-purkat ja salmiakit tulivat perille, kiitos rakkaat!

-Em

Voluntary work

Viidakon katkoista terveisia!

Elelin Marcelon perheen luona Cayambessa loppupeleissa nelja paivaa. Lauantai-iltapaivana osallistuttiin kylan aluepoliittiseen kokoukseen, jossa kaytiin kiivaita keskusteluita paivanpolttavista aiheista, ainakin aanenvoimakkuudesta ja sanan "dollar" toisteluista paatellen. Paastyamme vihdoin livistamaan paikalta Marcelo kokkasi meille paivallista, jonka jalkeen oli tarkoitus lahtea tanssimaan. Marcelo kuitenkin raahasi minut kavereidensa mukana allottavaan yokerhoon, jossa pauhasi discomusa ja porukka keskittyi kaljankiskontaan. Lahtipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa ei meno yokerhoissa muutu pallon toisellakaan puolen. Humalaiset nuoret (ja vahan vanhemmatkin) elostelee alkuillan tutka paalla ja kellon alkaessa lyoda pikkutunteja ja promillemaaran veressa kohottua on yon ainoa tavoite etsia itselleen aamuyoksi seuralainen punkanpohjalle ja tata ennen kahmia hanta "tanssin" lomassa minka ehtii, odottipa sitten kotona jo siippa tai ei. Jonkun aikaa tuijotettuani ihmisten humalaista hytkymista tanssilattialla kohtalo puuttui peliin ja kapakin lavalle asteli kuubalainen laulava duo. Heidan managerinsa (tai joku heidan seurassaan oleva keski-ikainen naikkonen) jostain universumille viela tuntemattomasta syysta taas tunsi tarvetta tarjota minulle erityiskohtelua ja niinpa han ohjasi minut eturiviin muiden ohitse. Myohemmin duon vaihtaessa bachtata-moodin paalle samainen naishenkilo ohjasi minut ja seurueessaan kulkevan miehen tanssimaan parina extradille ja myohemmin sain bandin cd-levyn lahjaksi!

Sunnuntaina nukuttiin miltei puolille paivin. Vaikka vuoristossa palelee taukoamatta siella myos nukuttaa kuin laiskiaista paivisin (ja oisin) eli alyttoman hyvin viileassa kolmen painavan takin alla ohutta ilmaa hengitellessa. Iltapaivalla Marcelon kaveri Tati tuli poikansa kanssa kylaan ja valmistettiin porukalla spaghettia. Haarukoitiin appeet alas ja ulostauduttiin puistoon viettamaan aurinkoista sunnuntaita. Marcelo, taman sisarenpoika ja Tati poikansa kera pelasivat koripalloa minun tutkiessa kamerani kanssa ymparistoa. Ehtoolla lupauduin mina vuorostani valmistamaan illallisen ja kaytiin ostamassa supermarketista tortillatarvikkeet. Koko perhe tuli syomaan ja kaikki olivat innoissaan kokkailuistani. Oli kuulemma vaikeaa syoda tortilloja suomalaisittain mutta kuitenkin herkullisia ja varsinkin salaatti oli porukalle mieleinen. Evaat maistui perheelle niin hyvin, etta Marcelon aiti paatti tehda samanmoista salaattia seuraavaksi paivaksi ruokakioskiinsa myyntiin ja maanantai-iltana perheen toiveesta syotiin uudemman kerran tortilloja suomalaisittain!

Maanantaina lahdin Marcelon mukana paakaupunkiin Quitoon. Marcelo katosi yliopistolle mekaniikan luennolle ja mina seikkailin miljoonakaupungissa ulkomaalaisministerioon. Minulla ei ollut Quiton karttaa ja valimatkat ovat pitkia mutta kyselin paikallisilta maanantain aamuruuhkan keskella tieta ja paasin kuin paasinkin vihdoin perille neljalla eri bussilla ja vielapa suoraan oven eteen. Ministeriossa hurahti reilu tunti ja loppupaiva meni fiilistellessa vanhoja tuttuja huudeja, ostaessa paikallisen puhelinnumeron telefooniini ja etsien pronaatiotuella varustettuja juoksukenkia onnistumatta kuitenkaan hankkeessani. Iltapaivalla nousin Cayamben bussiin ja olin illansuussa taas himbessa Marcelon luona hytisemassa kylmasta.

Tiistaiaamuna heratyskello parahti soimaan klo. 03:40 ja reilua tuntia myohemmin istuimme torkkuen Marcelon kanssa Quitoon matkaavassa bussissa. Perilla han roijasi kimpsuni ja minut valtatien varteen ja kaski tuijottaa silmamuna kovana ohiajavien bussien tuulilaseja ja heiluttaa hulluna kasiani eessuntaassun, kun huomaan kyltin Tena. Tuntia myohemmin kymmenien ja taas kymmenien bussien vilahdellessa ohi vasyneille verkkokalvoilleni vihdoin ilmestyi teksti Tena ja paasin nukkumaan jaakylmaan bussiin. Bussikyyti sademetsan siimekseen kesti viisi tuntia ja hetkittain ollessani hereilla sain ihailla ymparillani nousevia jylhia vuoria, niilta valuvia lukuisia vesiputouksia ja lumihuippuisia vulkaaneja. Matkan aikana bussissa oli myos mahdollisuus tuijotella huumorileffaa televisiosta mutta mina tulin onnellisemmaksi katsellessani kanssani matkaavia latinoita nauramassa elokuvan vitseille. Mikaan maailmassa ei tee minua iloisemmaksi elamassani kuin nahda onni toisen ihmisen kasvoilla ja hymy huulilla.

Elelen nyt siis Ecuadorissa, sademetsaalueella Tenassa Napon laanissa. Kaupungissa ja lahiseuduilla vuorilla seka viidakoissa elelee lukuisia Ecuadorin alkuperaiskansoja, mm. kichwaa puhuvia kichwoja ja syvemmalla viidakkoalueella wao-kielta puhuvia waoraneja. Tyoskentelen taalla vapaaehtoisena Suomen ulkoministerion ja Suomen Vapaakirkon rahoittamassa hankkeessa, jossa luodaan erityistarpeita omaaville kichwa-kansan oppilaille inklusiivisen ja erityisopetuksen mallia. Tarkoituksenani on tyoskennella nimenomaan ecuadorilaisen viittomakielen ja kuurojen alkuperaiskansalaisten eli intiaanien parissa. Talla hetkella yritan omaksua paikallista viittomakielta, lisaa espanjaa seka edes hitusen intiaanikielia.

Asun Suomen Vapaakirkon projektityontekijan Joannan ja hanen 9-vuotiaan poikansa Mikaelin kanssa. Joanna on asunut Ecuadorissa jo 16 vuotta ja ihmisena han on vallan avoin, tasapainoinen ja ystavallinen nainen. Minulla on oma huone, peseydyn paivittain lampimassa suihkussa ja talossa tyoskentelee ihana kotiapulainen Selja, joka pesee pyykkimme, siivoaa talomme ja kokkaa herkullisen lounaan joka paiva. Lemmikkeina meilla on koira Max, joka karkaa joka paiva kadulle pienesta reijasta portissa ja hellyydenkipea nimeton kissa. Projektissa tyoskentelee Joannan lisaksi toinenkin lahetystyontekija HUMAKista kansalaistoiminnan koulutusohjelmasta valmistunut nauravainen Hanna seka paikallisen yhteistyokumppanin, IPEE-kirkon sosiaalisentyon saation FACEn tyontekijat Rolando (FACEn puheenjohtaja ja hankekoordinaattori), Santiago ja Bethy.

Kuinka paadyin vapaaehtoistyontekijaksi viidakkoon tyoskentelemaan kuurojen intiaanien hyvaksi? Lyhyesti ja yksinkertaisesti, avasin suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sattuipa kerran ruokapoydassa, kesken tulkin tyopaivan, kun vieressa istuva vanhempi mies uteli tulkin haluja edeta urallaan. Kysymykseen tulkki vastasi urapolun olevan lahdossa laskusuuntaan, silla Latinalaiseen Amerikkaan on sydan syrjallaan. Ei kulunut hetkea tai kahta, kun samainen mies retuutti kasipuolessaan ecuadorilaista tyotoveriaan tulkin jutuille ja kohta espanja hallissa raikasi. Sahkopostiosoitteet vaihtuivat ja iltapaivalla tyopaivan jalkeen tulkki kera kahvikupposen runoili kirjetta maapallon toiselle puolen, tuntemattomalle, suomalaiselle, ecuadorissa tyoskentelevalle, erityisopettajanaiselle. Rattaat nytkahtivat kayntiin, kului viikkoja, kului kuukausia, kun kodittoman tulkin tyopaikalle saapui Ruotsista, Ecuadorin Suurlahetystosta viisumipaperit.

Blogin luonne nyt hetkellisesti muuttuu ja kirjoitukset harvenevat, silla keskitan energiani nyt reissuamisen sijaan auttamaan. Lisasin facebookin profiiliini valokuvia matkani varrelta Vali-Amerikasta, katselkaa mikali mielenne nain halajaa. Hankkeen etenemista voi seurata ja otoksia intiaanilapsista voi katsella projektin facebook-sivuilta: https://www.facebook.com/naponlaaninvammaishanke tai blogista: http://ecuadorinvammaishanke.blogspot.com/. Haluan tehda elamani aikani edes kerran jotain hyvaa muiden hyvaksi, pyyteettomasti ja palkatta, siksi nyt istun sademetsassa kuunnellen sateenropinaa Andien ymparoimana. Olen onnellinen minulle suodusta mahdollisuudesta tulla tanne tyoskentelemaan projektiin ja aion tehda parhaani osoittaakseni olevani vastaanoton arvoinen.

Ikava Suomea ei ole mutta tottakai te ystavat ja perhe olette mielessani paivittain! Besos!

Emmi

Adios Centro America

I'll miss you Central America but I'll come back for sure!

Bocas Del Torossa nautimme kuumasta auringosta ja saariston kosteudesta viikon verran. Aika kului iloiten delffiineista hotellin terassilta, pelaillen mustaa maijaa iltaisin, nauraen kippurassa ja minun tingaten tiukkana hintoja. Juhakin jo muistaa eniten kayttamani lauseet: "cuanto vale? muy caro... tal vez un poco menos? Soy chica pobre (Paljonko tekee? tosi kallis... jospa hiukan vahemman? Olen koyha tytto)". Opetin Juhalle myos salsan ja bachatan perusaskeleita yhtena iltana paikallisessa salsabaarissa ja taytyy sanoa, ettei ennen ole kohdalleni osunut moista tanssipartneria. Juha on ilmiomainen luonnonlahjakkus, on vaikea loytaa maailmasta yhta sulavaliikkeista suomalaismiesta, jolla lanteet heiluu kuin mustekalalla ja jonka rytmitaju on tarkka kuin sekuntikello. Suomalaistytot pitakaa varanne, kohta muuttuu meno Helsingin salsajuhlissa kertaheitolla!

Torstaina tinkasimme hyvalla hinnalla vesitaksin allemme ja kavasimme perhospuutarhassa toisella puolella saarta. Perjantaina hakeuduimme jalleen beachille ja upotimme varpaamme hiekkaan Red Frog - nimisella rannalla Bastimentos saarella. Rannalla vilisi paikallisia lapsia, jotka kantoivat punaisia sammakoita banaanilehtien sisalla kaupaten niiden valokuvausoikeuksia dollarilla turisteille. Onneksemme olimme kuitenkin paivana edellisena perhospuistossa napanneet jo kuvia niin punaisista kuin keltaisista, vihreista ja taplikkaistakin sammakoista. Paivan paatteeksi palattuamme satamaan odottamaan vesitaksikuljettajaamme vilkaisimme sisaankaynnilla olevaan karttaan ja tajusimme viereisella rannalla olleen vesikilpikonnien hautomispaikan! Kylla harmitti mutta kivi putosi sydamiltamme kuultuamme muutamaa paivaa myohemmin, ettei vesikilpikonnien nakeminen rannalla ole kovin todennakoista paivasaikaan.

Lauantaina suuntasimme jalleen paatilla viereiselle saarelle ja vietimme paivan tutustuen Old Bank - kylaan. Saarella ei ollut lainkaan tieverkostoa ja saaren asukkaat olivat jarestaan mustia. Kuulimme ymparillamme vain karibialaisaksentilla varustettua spanglishia (espanja-englantisekoitusta), josta ei ottanut tulkkikaan selvaa. Bastimentos saari oli vallan viehattava ransistyneine taloineen, likaisine pientaroineen ja vapaana vilistavine koirineen, kylla olisi ollut jarjestelmakameralle jalleen kayttoa! (iPhonella otettuja kuvia loytyy Instagram - sovelluksesta nimella lemmemmi joko alypuhelimella tai Internetista osoitteesta: http://www.iphoneogram.com/u/366374435/)

Bocas Del Toron saaristo oli kaiken kaikkiaan kaunis paikka massaturismista huolimatta. Paratiisi se olisi varmasti pilvenhajua halajavalle bilekansalle, silla kadulla ei tarvinnut montaa minuuttia paikallaan seisoskella kun ymparilla alkoi pyoria huumekauppiaita kuin Suomessa hyttysia juhannuksena ja turistintayteinen yokerho loytyi vain paata kaantamalla. Paivisin kiusanamme olivat paikalliset "oppaat", jotka pyorineen lyottaytyi seuraamme kysellen paivan epistolaamme, jotta voisivat johdattaa meidat ravintolaan, vesitaksiin tai bussiin ja vastaanottaa nailta pienen tipin turistien tuomisesta. Myohemmin hoksasimme paasevamme tyypeista eroon kertomalla olevamme menossa jatskia syomaan ja siita tulikin jokapaivainen maaranpaamme. Hotellimme vaikutti ensi silmayksella taydelliselta mutta myohemmin neniimme kantautui paiva paivalta voimistuva homeen haju, yovartija soi evaitamme jaakaapista ja viimeisena yona Juha herasi yolla torakan tehdessa uutta kampausta taman tukkaan.

Sunnuntaiaamumme lahti kayntiin viimeisella hypylla laiturilta mereen aamu-uinnille, jonka jalkeen kokkasimme jaljella olevat evaat aamiaiseksi jaakaapista ja matkustimme vesitaksilla maihin. Almirante kylassa odottelimme hetken Davidiin matkaavaa bussia, joka ilmestyikin paikalle suht nopeasti. Olimme linja-autoasemalla melkein viimeisena paikalla eika bussissa ollut tilaa kuin muutamalle uudelle matkustajalle. Kyytiinhaluajia oli reilut kymmenkunta ja olimme jo valmistautuneet odottamaan seuraavaa bussia mutta kuljettaja valitsi kyytilaisensa ilmeisesti parstakertoimen perusteella, silla hanen katseensa kohtasi muiden ihmisten yli minun silmat ja hetken tuijotettuaan han kysyi kenen kanssa olen liikenteessa. Nainpa parin rinkan bussinkatolle heittohetkea myohemmin istuimme Juhan kanssa etupenkeilla kuskin vieressa matkalla Davidiin! Matkalla bussimme pysahtyi yllattaen, kun laiskiainen oli ylittamassa tieta. Laiskiainen on varmasti maailman hitain elain, se ryomi tien yli hitaammin kuin kastemato kuivalla asfaltilla Suomessa ja niinpa bussin adjutantti hyppasi ulos bussista, tarttui laiskiaista niskavilloista kiinni ja tarjosi talle ilmaisen kyydin toiselle puolen tieta. En ollut koskaan ennen nahnyt laiskiaista niin lahelta ja hihkuinkin koko loppumatkan onnesta soikeana bussissa ja kertoilin ymparilla oleville kanssamatkustajilleni sen olevan elamani paras paiva!

Davidissa nautittiin hetki hedelmasmoothieista ja mustekaloista odotellessamme jatkoyhteytta. Illalla olimme perilla Santiagossa ja otimme taksin tripadvisorin suosittelemaan (kylan ainoaan) hostelliin. Majoitus ei ollut kummoinen ja omistajan tyttaren esitellessa huoneita han samalla puisteli muurahaisia sangyilta. Hinnat olivat tuplat (10$) mita tripadvisor lupasi ja hostellista ei paassyt enaa klo. 21 jalkeen poistumaan. Wifi ei toiminut ja eika ulkosuihkussa ollut valoa. Vietimme Santiagossa vain yhden yon ja aamulla varhain kavelimme rinkat selassa muutaman kilometrin bussiasemalle ja jatkoimme matkaamme paakaupunkiin. Panama Cityyn saavuimme jo puolen paivan aikaan ja jaimme bussiterminaalin ostoskeskukseen syomaan ja kiertelemaan kauppohin paivaksi. Ennen pimeaa kavimme tiukan hintakeskustelun taas taksikuskin kanssa, joka kohta vei meidat haluamaamme hintaan hostellille Panama Cityn keskustaan.

Tiistaina leikimme oikeita turisteja ja kavimme tutustumassa maailmankuuluun Panaman kanavaa. Olimme liikenteessa hyvissa ajoin ja onneksemme kanavaa oli juuri ylittamassa kaksi jattisuurta risteilyalusta. Tuijotimme kuin nalkaiset koirat kanavan siltojen avautumista ja sulkeutumista, merivesien nousua ja laskua sektoreissa ja paatimme menna viela katsomaan lipun hintaan kuuluvan 3D-elokuvan kanavan elokuvateatteriin. Juhan kielitaito karttui kolmessa viikossa jo miltei natiiviksi, joten paatimme valita espanjankielisen elokuvan englannin sijaan. Kumpikaan ei ymmartanyt elokuvan taustalla kuuluvasta selostuksesta juuri mitaan mutta keskityimme ihailemaan visuaalista esitysta kanavan historiasta ja toimintaperiaatteista.

Kanavalta jatkoimme paivaamme Summit-elainpuistoon ja puutarhaan. Elaintarhan asukkaat olivat luonnosta tai laittomista kodeista pelastettuja, loydettyja tai hylattyja elaimia, kuten tiikereita, leopardeja, paljon erilaisia apinoita, panttereita, krokotiileja, kaimaaneja, erilaisia lintuja ja paatahtena jaguaari, joka ei valitettavasti ollut kotona. Illalla pimean laskeuduttua napattiin halvat kiinalaismossot hostellin laheisessa kuppilassa naamareihin ja talsittiin niskat kenossa ihastelemaan Panama Cityn lukuisia pilvenpiirtajia. Aikamme kaveltyamme yhytimme Hard Rock Cafen ja Hard Rock Hotellin ja marssittiin muina miehina sisaan varvassandaaleissamme. Juha osti oluen ja maksoi siita viisinkertaisen hinnan (5$) muihin maan kuppiloihin verrattuna. Muutamaa minuuttia myohemmin Juhan kiskaistuaan olpposen imeytymaan verenkiertoonsa, katsoimme hissinovien sulkeutuvan edessamme ja valitsimme kerrosnumeroksi 62. Paadyimme suljetun skybaarin terassille ja hakellyimme aarettoman kauniista suurkaupungin valomeresta miltei kylan korkeimmasta pilvenpiirtajasta kasin. Hullua ajatella, etta Panama Cityn moderni keskusta korkeine rakennuksineen on rakennettu viimeisen 15 vuoden sisalla eli sen jalkeen, kun Panaman kanava siirtyi USAlta panamalaisten omistukseen.

Keskiviikkona suunnitelmissamme oli viettaa reissun viimeinen rantapaiva laheisella kukkaissaarella mutta Juhan mahaan oli sattunut koko yon eika han ei ollut ummistanut silmiaan koko yona. Kipu ei viela aamullakaan hellittanyt otettaan taman vatsalaukusta, joten paatimme jattaa retken valista. Juha lepasi paivan hostellilla ja mina hopotin joutavia muiden reissareiden kanssa ja myohemmin lahdin espanjalaisen hostellintyontekijan kera taidemarkkinoille. Palattuani iltapaivalla tyhjan huoneemme sangylla odotti lappu, jossa Juha kertoi lahteneensa sairaalaan, koska epaili umpisuolentulehdusta. Laitoin halle tekstarin kysellakseni mika meno klinikalla ja odotin hostellilla muutaman tunnin taman palaavan tai soittavan. Juhaa ei kuitenkaan alkanut kuulumaan, joten etsin sairaalan puhelinnumeron kasiini ja soitin kysellakseni Juhan vointia. Sain vastaukseksi Juhan potkottavan ensiavussa ja odottelevan lukuisien testien tuloksia. Paatin lahtea pitamaan Juhalle seuraa ja nappasin kadulta taksin. Matka sairaalalle kesti tovin ja toisenkin kaytyamme pussailemassa kuskin tytarta ja tankkaamassa lisaa menovetta kaaraan reitin varrella mutta matka oli yksi mielenkiintoisimmista ikina, silla kuskille tuli akkinainen halu avautua minulle ja niin ruodittiin yhdessa taman kaksiavioisuutta, huumeriippuvuutta ja huumevierotusryhman toimivuutta 12 askeleen ohjelmineen, huumediilausuraa yms. Paastyani vihdoin perille ja loydettyani Juhan puolialasti leikkauspedilta kirurgi saapui parahiksi paikalle kertomaan, etta potilas voidaan kotiuttaa kaikkien testitulosten ollessa normaalit.

Juhan kirjautuessa sairaalaan hanen oli ensitoikseen pitanyt maksaa 200 dollaria ennen kuin kukaan oli suostunut edes aloittamaan tutkimuksia. Harva puhui englantia, joten Juhaa kiikuteltiin ympari sairaalaa ummikkona pyoratuolissa ja kasimerkein kaskettiin laskemaan housuja, jotta tutkimukset voidaan suorittaa perusteellisesti. Tippakin oli nakattu taman kammenselalle mutta valitettavasti panamalaiselta hoitsulta oli unohtunut aukaista letkun tippalukko ja muutaman tunnin kuluttua jonkun huomattua erheen, laskettiin Juhan suoniin suolavetta triplanopeudella. Kaikki paattyi kuitenkin onneksi hyvin ja kipukin katosi itsestaan, oli kuulemma vain ilmaa vatsassa, joka painoi ymparilla olevia sisuskaluja aiheuttaen nain kipua senor Miettiselle.

Keskiviikkoiltana vasynyt potilas kavi ajoissa unten maille ja mina jain aulaan tanssimaan salsaa hostellintyontekijoiden kanssa ja myohemmin puutarhaan kuuntelemaan yhden elamankertaa pikkutunneille saakka. Kuuntelin korva tarkkana espanjaksi tarinoita taman kehonrakennuskisoista, huippumalliurasta, stripparin tyosta, finanssialan opiskelusta yliopistossa, ex-tyttoystavista, testosteronin liikaerityssairauksista, iskias-vaivoista, paallikon tyosta kaupanalalla, kalastuksesta (ja Rapala-vieheiden fanituksesta), luottotietojen menetyksesta, masennuksesta ja tyottomyydesta, personal trainerin tyosta, lapsuudesta saarella jne. Valilla tuntui, etteivat kaikki tarinat voi millaan olla totta mutta tyypilla oli nayttaa kuvia miltei jokaisesta ajanjaksostaan elamassa enka toisaalta keksi syyta, miksi han olisi moiset tarinat paastaan repaissyt.

Viimeisena paivana Panamassa kieriskeltiin vanhassa kaupungissa ja shoppailtiin tuliaisia Juhalle Suomeen vietaviksi. Ilta hurahti pakkaillessa ja kaytiin aikaisin vallyjen valiin, silla perjantaina kellot soivat jo klo. 3.40. Juhan lento lahti klo. 7.00 ja mina hopotin aamun lentokentalta kasin Viberissa Suomeen ja chattailin kavereille. Panama oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen yhdistelma latinalaista kulttuuria ja USA:n henkea. Jenkit ovat tuoneet mukanaan pikaruokaketjut ja miltei kaikki suuret brandit seka erilaiset lisamaksut + verot hintoihin, esimerkiksi maan sisaisiin lentoihin tulee miltei puolet lisaa kun mukaan lasketaan lentokenttavero, polttoainemaksu, myyntivero seka matkatavaroista aiheituvat kustannukset. Panamassa asuu myos suuri joukko kiinalaisia, jotka tayttavat tyopaikat ruokakaupoissa ja puhelinliikkeissa. Ihmettelin kerran aaneen kiinalaisten suurta lukumaaraa Panamassa ja joku paikallinen tiesi kertoa, etta Panamalla ja Kiinalla on siirtomaatausta.

Yksi mielenkiintoisimmista ilmioista Panamassa oli kuitenkin se, ettei mikaan ole koskaan sita milta nayttaa. Hostelleissa mainostetaan WiFia - ok, kylla loytyy muttei ollut puhetta toimiiko se. Retkella on veneessa kylmalaukku omille virvokkeille - ok, olihan se muttei ollut puhetta onko sen sisalla lainkaan jaita. Jaakaapissa voi sailyttaa omia ruokia - ok, kyllahan ne ruoat sinne voi laittaa mutta ei ollut puhetta onko jaakaappi paalla tai etta syoko yovahti ne tyovuoronsa aikana. Maen paalla on kahvila - ok, on kahvila kylla mutta ei ollut puhetta myydaanko siella kahvia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kukaan ei toisaalta koskaan valehdellut mutta osa tarinasta vain jatettiin kertomatta, ei ollut puhetta!

Monet seikat olivat Panamassa kuten muissakin Vali-Amerikan maissa. Useinmiten niin kaupat, hostellit, pesulat kuin ravintolatkin sijaitsee samassa osoitteessa liikkeen omistajan perheen kanssa. Lapset ovat osa arkea eika paivahoitojarjestelmasta ole kuultukkaan, muksut kulkevat mukana siella missa aikuisetkin ja vilistavat jaloissa aidin tarjoillessa turisteille ruokaa tai istuvat veneen keulassa isan ohjaillessa venetaksia. Reppureissaaminen olisi varmasi monin kerroin mutkikkaampaa, jos olisi allerginen ruoalle tai elaimille, silla harvoin taysin tietaa mita nenan edessa olevalla lautasella on ja poikkeuksetta kaikissa hostelleissa seuraa pitavat koirat ja kissat. Thank God minua on siunattu allergiattomalla elamalla ja voin pistella poskeeni mita tarjotaan ja paijata elukoita kyllastymiseen saakka. Jos joskus elamassani asetun, haluaisin ensi toikseni itselleni elamankumppanikseni pienen koiranpennun, pienen karvapallon tuhisemaan sangyn viereeni.

Perjantai-iltapaivana koneeni yhden vaihdon jalkeen laskeutui Quiton lentokentalle Ecuadoriin, jossa vanha ystavani Marcelo oli veljensa kanssa minua autolla vastassa. Pojat tyoskentelee ruusulahetteina, joten loppupaiva hurahtikin kuorma-autolla ajellessa sinne tanne ruusuja toimittamassa. Illalla saatiin duunit paatokseen ja ajeltiin Marcelon kotikaupunkiin, Gayambeen. Tyopaiva kesti odotettua pidempaan, silla iltapaivalla oli parhaillaan menossa televisiossa Columbia-Ecuador jalkapallo-ottelu eika nain ollen ruusujen vastaanottajia nakynyt mailla halmeilla. Illalla ajeltiin viela hetki kartsaa kylalla, kunnes Marcelo roijasi rinkkani kotiinsa, jossa asuu hanen lisaksi aiti, alakerrassa veli perheineen ja tien toisella puolen sisko perheineen. Illalla tuijoteltiin leffaa (tai mulla taisi silmat pysya auki kokonaiset 5 minuuttia) ja kaytiin nukkumaan.

Aamulla herasin aikaisin ja nautin pitkasta kuumasta suihkusta ihoni punoitukseen asti. Marcelo ja taman aiti valmisti myohemmin aamupalaa ja syotiin porukalla. Aamupaiva suttaantui maleksiessa kylalla Marcelon kanssa ja keraillen katseita kylalaisilta, silla taidan olla ainoa valkoihoinen koko kaupungissa. Gayambe on ihastuttava viilea vuoristokaupunki, jonka asukkaat ovat paaosin kauniita pitkatukkaisia intiaaneja. Naiset kantavat vauvoja selkaliinoissaan ja miehet ovat letittaneet pitkat mustat hiuksensa aamulla ennen kylalle lahtoa. Ihmiset pukeutuvat perinneasuihinsa ja kayttavat niihin kuuluvia koruja ja paahineita. Tanaan on lauantai ja Gayambessa oli paivalla paljon eloa ja toimintaa, nautin etela-amerikkalaisesta kulttuurista koko sielullani Marcelon esitellessa minulle kotikaupunkiaan ja tuttaviaan. Iltapaivalla Marcelo katosi taas ruusuja veljensa kanssa kuljettamaan ja mina jain kotiin syomaan mansikoita ja kirjoittamaan teille blogia:)

Andeilla olen jalleen vuoden poissaolon jalkeen, tuntui eilen kuin olisin kotiin tullut nahtyani taas tutut huudit. Ilma on korkeudesta johtuen raikas ja palelen jatkuvasti kuin muliksi ajelti lammas halla-aamuna. Tuntuu kuitenkin hyvalta olla Ecuadorissa ja kuunnella heidan selkeaa espanjaansa. Reissuni jatkuu taas yksin vaikken oikeasti juuri koskaan yksin olekaan. Juhan kanssa oli ratkiriemukasta reissata muutama viikko, nauroimme vedet silmissa vatsalihakset helliksi paivittain. Kanssamatkustajamme varmasti usein luulivat meidan olleen vedellyn muutakin kun kahvia naurun raikaessa paikassa kuin paikassa. Tyyppina Juha on helppo hahmo, matkustaminen sujui suht ongelmitta ja pelasimme hyvin yhteen. Han myos rikkoo miltei kaikki suomalaismiehen stereotypiat ja on ajattelevainen mies, ollapa karpasena katossa kun han avaa rinkkansa ja esittelee tuliaisensa, lukuisat tuliaisensa yhdelle jos toisellekkin hanelle tarkealle ihmiselle taman hetkisessa elamassaan.

Nauttikaa tunnelmallisista syksyilloista ja iloitkaa alkavasta ruskasta,

Emmi sola