Terveisia Nicaraguan polttavasta paakaupungista, Managuasta!
Pikku sandboard-onnettomuuden jalkeisena paivana ei tanssiminen ruhossa tuntunut yhta letkealta kuin aikaisemmin, paa tuskin kaantyi kumpaankaan suuntaan, selkaan ja rintakehaan koski liikkuessa. Taisteluarvet otsassa ja ranteessa toi katu-uskottavuutta muttei nayttaneet kovin hehkeilta. Nyt on reilu viikko kulunut kamyamisesta kroppa on jo normaali ja enaa ruvet ranteessa jaljella. Nain vaan taas selvittiin ja matka jatkuu! Leonissa otin yksityistunteja salsasta, bachatasta ja chachaasta. Opettaja oli paikallinen show-tanssija, joka antoi paljon pikku vinkkeja parantaakseni tanssiani. Varsinkin kasien asentojen kanssa olen valilla melko hukassa, joten keskityttiinkin aika ajoin korjaamaan liian teknisia kasiani naisellisimmiksi.
Leonin hostellissani sattui epamiellyttava mutta tavallaan hauska tilanne eteen. Asuin 10 hengen dormitoryssa ja yksi huonetovereistani oli noin 60-vuotias kanadalaismiekkonen. Oikein mukava tyyppi, oli lahtenyt kotimaastaan aikomuksenaan ostaa maaplantti Nicaraguasta ja pistaa sinne talo pystyyn palaamatta koskaan Kanadaan. Mies kysyi haluanko joku paiva lahtea kaymaan hanen kanssaan kahvilla ja vastasin mika jottei. Seuraavana paivana sovimme lahtevamme kahville tanssituntini jalkeen. Palatessani hostellille mies kertoi, etta joudun odottamaan pienen hetken, koska hanen taytyy muuttaa hostellista toisaalle. Odotin ja kohta tepastelimme pitkin Leonin katuja hanen matkalaukkujensa kanssa etsiskellen uutta petia seuraavaksi yoksi. Kysyin syyta akilliseen lahtoon ja mies kertoi, etta hanen alapuolellaan nukkuvan nuoren saksalaistyton peitto oli luisunut pois taman ylta ja hanen paljaat kintut ja toinen rinta oli kaikkien nahtavilla. Naky oli herattanyt kanadalaismiehen vietit ja kohta tytto herasi keski-ikaisen miehen istuessa samalla sangylla ja ehdottelevan rakkaudentayteisia hetkia. Kuten arvata ehka saattoi tytto ei idealle lammennyt vaan sai hepulin ja mies joutui pakkauspuuhiin. Ei ne latinot ainoita himokkaita miehia maailmassa siis ole hahah!
Aika Leonissa kului lahinna tanssien ja lapsyttaen flipflopit jalassa kaduilla kaupungin henkea siemaillen. Lamminta Leonissa oli kuin saunassa, paikallaan ollessa taydellinen mutta liikkuessa tuli nopeasti lakahdyttavan kuuma. Varsinkin tanssilattioilla hiki virtasi ja tanssijoilla olikin yleensa mukana pari extra-t-paitaa, joita vaihtoivat illan mittaan. Joka kerta palatessani illan paatteeksi hostelliin olivat kaikki kledjuni lapimarkia ja tie vei suihkun kautta petiin. Perjantai-illan tanssikemuissa olin ainoa turisti ja paikalla oli paljon paikallisia tanssijoita, myos yksityisopettajani. Kesken bachatan pyorahdyksien vilkaisin tiskille ja huomasin tyontekijoiden kuvaavan kamerakannykoillaan minun ja parini tanssia! Katselkoon videoitaan illan pimeina tunteina kotonaan, no problemos:)
Sunnuntaina asetin rinkkani halvan (1e Leon-Managua) chickenbusin takalootaan ja istuuduin lahelle sita vartioimaan. Olen alati valppaana taalla elaessani, rinkan kanssa matkatessani vaatteideni alta loytyy aina rahavyo, jonka sisalla matkustaa pankki- ja luottokortit seka passi. Rintsikoissa reissaa elamaanikin tarkeampi iPhone minigripissa. Sylissani istuvasta repusta loytyy tarkeat kamat, kuten suomi-espanja-suomi sanakirja, rahat, laakkeet ja matkaopas. Laukustani loytyy pieni halytin (kiitos Seijan), jonka sokasta vetasemalla saa aikaan tarykalvoja vihlovan naisen kirkumisen ilmoille. Lisaksi laakelaukustani loytyy jalkiehkaisypilleri silta varalta, jos joku saa paahansa minut taalla raiskata. Tanssi-iltoina en kanna koskaan laukkua mukanani, jottei minun tarvitse sita jattaa yksin nurkkaan odottamaan kotiinlahtoa. Lahtiessani ulos rintsikoiden sisalla kulkee kopio passista ja vahan rahaa illan varalle. En ryypiskele, joten kukaan ei paase nakkaamaan ylimaaraista lasiini ja nuppi pysyy selvana. Ylipaataan en ole viela tuntenut oloani uhatuksi tai pelannut, latinalaiseen kulttuuriin kuuluu tyypillisesti jatkuva tyttojen peraan viheltely, huutelu ja hassu suhina (ss ss ss), joihin vastaan hymyillen ja toivottaen hyvaa paivanjatkoa. Useimmat turistit ovat korviaan myoten taynna paikallisten miesten jatkuvaa huomiota mutta minusta se on vallan hauska piirre kulttuurissa. Ei kukaan tarkoita suhinallaan mitaan pahaa ja useinmiten machot ovat kovin onnellisen nakoisia saadessaan vastakaikuna hymyn tai tervehdyksen, tavanomaisen totaalisen ignooramisen sijaan.
Matka Leonista Managuaan oli yksi harvoista bussikuljetuksista, jolloin en nukkunut matkalla silmaystakaan. Tie oli jarkyttavan huonossa kunnossa, jos sita nyt edes tieksi voi kutsua, piennar ennemminkin. En enaa sekuntiakaan kummastele miksi bussit, autot ja taksit hajoilevat taalla useammin kuin yhtenaan. Matkustajat heilui bussissa kuin lentoemot turbulenssissa eika edes minun silmani luppaisseet kertaakaan. Normaalisti vedan sikeita niin bussissa, autossa, junassa kuin lentokoneissakin jo ennen kuin kuski vaihtaa ykkosen silmaan. Voi niita lukuisia kertoja, kun olen herannyt paa vieressa istuvan lattarin tai turistin olkapaalta! Anteeksi pyydellen oikaisen niskalihakseni ja siirryn kauemmaksi, jolloin hetken myohemmin aukaisen silmaluomeni paa toisella puolellani matkaamaan hahmon olkavarrella tai kupolini hakatessa vasten ikkunalasia;) Yksin matkustaessa on se hyva puoli, ettei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa ollessani tylsaa matkaseuraa.
Managuaan saapuessani sata taksikuskia hyppasi kimppuuni ja yrittivat nyhtaa 6 euroa matkasta toiseen bussiterminaaliin. Sanoivat, ettei sinne mene paikallisbusseja, matkaa on 20 km ja ajo kestaa 45 min. Sinisista silmistani huolimatta en uskonut heidan tarujaan vaan marssin kadulle ja kysyin turvamiehelta mista bussi lahtee. Viereisessa kojussa tyoskenteleva paikallinen mies kuuli kysymykseni ja lahti ystavallisesti nayttamaan minulle reitin. Matkan varrella tyyppi esitteli minua kavereilleen ja kavimme perinteisen keskustelun kuka olen, mista tulen ja onko minulla poikaystavaa. Vastasin tavalliseen tapaani minulla olevan paljon poikaystavia ympari maailmaa ja lupasin laittaa myos hanen nimensa siippalistalleni, silla en millaan voi muistaa kaikkien nimia. Ahtauduin kaikkine kamoineni ihmistayteiseen bussiin, jossa matka maksoi 7,5 centtia ja kohta jutustelin paikallisten kanssamatkustajien kanssa aikani ratoksi.
Toisessa bussiterminaalissa minua odotti maaseudulta tuttu Tito, joka halusi hetken matkata kanssani. Menin Titoa vastaan ja jatkoimme yhdessa matkaa toiseen kaupunkiin, Masayaan etelaan. Vietimme Masayassa kolme paivaa kiiveten vulkaaniselle tulivuorelle nimelta Masaya, tiiraillen Masaya-jarvelle, pyorien Nicaraguan suurimmalla kasityo/taide-markkinoilla ja tepastellen ristiinrastiin kaupungin katuja. Keskiviikkona Tito palasi kotiinsa Aqua Calienteen ja mina jain Managuaan. Majoituin aluksi halvalle mutta epamaaraiselle alueelle (8e/yo) lahelle tunnettujen bussiyhtioiden toimipisteita mutta jo ekan yon jalkeen vaihdoin kotini paremmalle alueelle (10e/yo). Muutto oli hyva paatos vaikka joudun pari euroa enemman maksamaan, silla uudesta hostellistani loytyy uima-allas, jonka veteen pulahtaminen tuntuu kuumalla iholla erittain miellyttavalta 32 C paivalampotilassa.
Aiemmin Somotossa viettaessani pari yota paikallisen siskoni tuttavaperheen kotona, sain kontaktin Managuassa asuvaan luotettavaan mieheen. Vaihdettiin puhelinnumerot ja sahkopostiosoitteet ja jo ekana iltana Managuassa Carlos tuli hakemaan minut autollaan hostelliltani. Kaytiin illallisella ihastuttavalla uudella viihdealueella Managua-jarven rannassa. Carlos tuottaa tyokseen kahvia ja myy sita kahviloihin, ravintoloihin ja yksityisille seka omistaa yhden kahvilan. Perjantaina vierailtiin hanen kahvilallaan aamukahveilla ja sain lahjaksi paketin hanen tuottamaansa kahvia, on muuten hullun hyvaa! Tekee mieli jatkuvasti vain keittaa kahvia hostellilla (myos tata kirjoittaessani pidin juuri kahvinkeittotauon). Carlos myos selvitti minulle paikallisia tanssitunteja ja osallistuin torstaina parille. Perjantai-iltana houkuttelin hostellilta muita reissuesoja mukaani ja suunnattiin salsailtamille. Matkalla koyha koditon mies pyysi rahaa ja kanssatoverini saikkyi tata kuin pieksamakelaiset tummaihoisia. Kanadalaistytto otti jalat alleen pinkaisten juoksuun ja saksalaispoijjaat kiihdyttivat kavelyaan toistellen no no no. Kerjalaismies ei hellittanyt vaan roikkui mukanamme kanadianan saadessa miltei sydankohtauksen, joten nappasin rauhallisesti rintsikoistani 20 cordobaa (60 senttia) ja ojensin anovaan kateen. Mies kiitti ja jatti meidat rauhaan silla sekunnilla. Ei hatia mitia.
Tapauksen jalkeen otimme taksin, joka hajosi tielle muutaman sadan metrin jalkeen. Paikalle osui nopeasti toinen taksi, joka vei meidat maaranpaahamme. Kuomani vasyivat nopeasti ja lahtivat takaisin hostellille mutta minun ruumiini ja sieluni kaipasi latinalaisia rytmeja, joten jain viela ravintolaan. Katselin tanssilattialle aikani bongatakseni hyvat tanssiparit ja hain heita vuorotellen pyorahtelemaan kanssani viela parin tunnin ajan. Yksi tanssipareistani kertoi, ettei takalaisessa machokulttuurissa ole kovin tavallista tyton hakea poikia tanssimaan. Ei voi mitaan, minun on haettava mikali mielin jalalla koreasti pistaa. Tanssipiirit tuntuu olevan samanlaisia ympari maailman, useinmiten tanssinharrastajat tuntevat toisensa ja lahtevat porukalla ulos hakien tuttaviaan vuorotellen. En viela tunne ketaan, joten ei auta itku markkinoilla ja on mentava kasi ojossa kysymaan: "quisiera usted bailar conmigo?"
Kavellessani perjantaina miljoonakaupungin katuja viisi tuntia itaan etelaan ja koilliseen jutustelin muutamien paikallisten kanssa. Yksi halusi illemmalla lahtea paivalliselle kanssani. Vastasin paivallisen olevan ehka mahdollinen, mikali saan valita paikan, ottaa kaverin mukaan ja han ottaa naispuolisia ystavia matkaan emmeka poistu julkiselta paikalta. Tyyppi suostui kaikkiin ehtoihini. Myohemmin han soitti minulle eri numerosta ja sanoi sen olevan hanen toinen liittymansa, jonka jalkeen yhteydenpito tapahtui vain uuteen numeroon. Illalla tapasimme ostoskeskuksessa MUTTA paikalla olikin eri ihminen kuin olin aiemmin tavannut paivalla. Sanoin ettet ole Luis ja han vaitti nayttavansa erilaiselta, koska ei ollut tyovaatteissa. Hanella ei myoskaan ollut naispuolisia ystavia matkassa vaan toinen aija ja tyyppi kysyi, missa minun europea (naispuolinen eurooppalainen) ystavani on, kun minulla olikin seuranani saksalaispoika. Sanoin, ettei illallisesta tulekaan nyt mitaan kun ehdot eivat tayttyneet ja meidan taytyy lahtea. Havittiin paikalta pyorien ensin ostoskeskuksessa kadottaaksemme mahdolliset seuraajat ja palattiin hostellille. Pitaa kylla olla tarkkana kuin porkkana taalla! Rauhoittaakseni hysteerisia vanhempiani, sisaruksiani ja ystaviani mainittakoon, etta ehdottomasti suurin osa tapaamisistani paikallisista ovat olleet hyvia ja luotettavia ihmisia, naita huijareita on ehka yksi sadasta ja samanmoisia loytyy myos niin turvallisesta Suomesta.
Liikkuessani bussilla uuteen paikkaan, hetkittain hereilla ollessani tutustun uuteen tulevaan kotikaupunkiini lukemalla matkaopasta ja kirjoitan muutaman varteenotettavan hostellin nimen ylos seka opiskelen kaupungin kartan verkkokalvoilleni. Itsekehu haisee valkosipulilta mutta olen melko taitava karttojen kanssa, yleensa pari vilkaisua karttaan riittaa hahmottamaan kaupungin ja kohteiden sijainnit. Miltei poikkeuksetta en tieda maaranpaastani ennen bussiin nousua kuin nimen ja sijainnin kartalla, mika on mielestani yksi miellyttavimmista tavoista matkustaa. Osalla turisteista tuntuu olevan laakelaskujakin tarkemmat reittisuunnitelmat ja aikataulut, joita he noudattavat orjallisesti. Minun sydameni lampenee vapaammalle tavalle reissata, en koskaan tieda kuinka kauan aion viipya tai minne suuntaan seuraavaksi. Katselen, kuuntelen ja menen minne varpaat osoittaa, minulla on koko loppuelama aikaa.
Ystavat rakkaat, nauttikaa sunnuntaista pohtimatta viela tulevaa tyoviikkoa tai seuraavaa maanantaiaamua. Touhutkaa ystavien tai perheen kanssa ulkona jotain mukavaa ja elakaa tassa hetkessa, ihanassa kesaisessa vapaapaivassa.
EmCii
Ihastutetaan, vihastutetaan ja sovitaan, jookoskookospähkinä!
lauantai 27. heinäkuuta 2013
torstai 18. heinäkuuta 2013
Rakkautta maalla
Saludos Nicaraguasta!
Viimeisena aamuna sukellussaarella herasin kukonlaulun aikaan ehtiakseni aamulautalle. Seilasin rantakaupunkiin, josta aamupalan jalkeen jatkoin matkaani bussilla Hondurasin paakaupunkiin Tegucigalpaan. Illan suussa bussi saapui perille ja majoituin viereiseen hotelliin. Roudattuani rinkkani kolmanteen kerrokseen huoneeseeni kavasin halvassa paikallisessa comedorissa nappaamassa murua rinnan alle. Palasin kuitenkin ennen pimeaa takaisin majapaikkaani, silla Tegucigalpa on ehka vaarallisin kaupunki koko Vali-Amerikassa ja hotellini sijaitsi alakaupungilla hiukkasen arveluttavalla alueella. Ilta hurahti punkassa maaten tuijottaen tollosta The Mask - leffaa espanjaksi dubattuna.
Seuraavana aamuna jatkoin bussilla taivaltani kohti Nicaraguan rajaa. Olin Suomessa asuessani tutustunut salsapiirien kautta Misaeliin, joka on kotoisin Nicaraguasta, jossa hanen perheensa edelleen asuu. Misael kysyi minulta kevaalla haluanko menna tapaamaan hanen perhettaan matkani varrella ja vastasin myontavasti tottakai! Nainpa muutamaa tovia tuonnempana kolme Misaelin sisarusta oli minua vastassa lahella rajaa (odottaen ensin tunteja minua kun bussista hajosi matkalla rengas eivatka aikataulut pitaneet) ja suunnistimme kaikki yhdessa koossa heidan kotipaikalleen Aqua Calienteen, Pohjois-Nicaraguaan.
Aqua Caliente on pieni yhteiso maaseudulla, viiden kilometrin paassa Somoto - nimisesta pikku kaupungista. Elin perheen kanssa yhteensa vain 10 paivaa mutta aika heidan kanssaan on yksi elamani mieleenpainuvimmista kokemuksista ikina. Perheen paa on Misaelin isa ja hanen vaimonsa eli aiti, joilla on yhteensa yhdeksan lasta ja kymmenkunta lastenlasta. Miltei kaikki asuvat edelleen Aqua Calientessa, joko omassa talossa saman tien varrella tai kotona vanhempien kanssa. Kylassa kaikki tuntuivat olevan sukua toisilleen tai vahintaan kalylle/langolle. Tunsin ensi askelmastani lahtien oloni yhteisossa tervetulleeksi ja kotoisaksi, olin yksi perheesta ja minusta huolehdittiin kuin omasta lapsesta. Olen ollut tietoinen latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvasta suuresta perhekeskeisyydesta mutta en silti voinut kuvitella miten paljon rakkaus vallitsee heidan arkeaan. En lyhyen elamanhistoriani aikana ole koskaan tuntenut oloani niin rakastetuksi kuin tunsin Misaelin perheen kanssa elaessa, valittaminen ja huolehtiminen oli kasinkosketeltavaa. Minua oli odotettu yhteisossa jo pitkan aikaa ja kaikki halusivat tutustua ja viettaa aikaa kanssani. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa perheenjasenia tupsahteli sangylleni istumaan yksi toisensa jalkeen jututtamaan, ihmettelemaan tavaroitani ja hiplaamaan tukkaani. Vieraita tuli kaymaan kylassa harvase paiva ja kaikki kutsuivat minut kotiinsa vastavierailulle ja yokylaan.
Perheeseen kuului myos down-veli ja yksi lapsenlapsista oli sokea. Lisaksi eraana paivana kylassa kavi hondurasilainen yksijalkainen nainen renkaattoman rollaattorinsa kanssa. Renkaista rollaattorissa ei tosin olisi paljon hyotya, silla tiet maalla oli tosi huonoja ja kaupungin kadut taynna jyrkkia askelmia ja katukivetyksia. Seurailin sivusta, kuinka hienosti erityisperheenjasenet olivat osa perhetta siina missa muutkin ja kuinka kaikki auttoivat ja tukivat heita arjessa. Elama vamman kanssa on varmasti paljon paljon vaikeampaa taalla kuin teollisuusmaissa mutta silti, jos saisin valita, olisin mieluummin vammainen rakastettuna Nicaraguassa kuin elaisin hienoine sahkorullatuoleineni yksin Lutakon esteettomassa kaksiossani ja katselisin kun joku silloin talloin kay pakotettuna kiireen keskella auttamassa kotitoissa.
Nautin paljon myos hyvin simppelista elamasta maaseudun rauhassa. Talot olivat yksinkertaisia ja siella taalla sisalla ja ulkona vilisi paljon elaimia: kanoja, hevosia, aaseja, possuja, kalkkunoita, tipuja, kissoja, koiria, torakoita, pupuja... ja myrkkykaarmeita! Ei loytynyt vessaa, oli ulkohuussi maakuoppineen. Ei loytynyt suihkua saati lamminta vetta, oli ampari, kuuppa ja sangollinen vetta. Harvalla oli keittiossa savupiippu ulos, tavallisesti keittioiden katot olivat mustia noesta. Ei viemarointia, likavedet viskattiin vain ikkunasta ulos. Yhdella sisaruksista oli auto mutta kellaan ei ajokorttia silla ajella. Perheilla oli plantaaseja, joissa kasvoi maissia, papuja, kahvia, yucaa jne. Aiti kokkasi joka paiva herkullisia ruokia ja oli varmasti 100 % luomua :) Autoin valilla ruoan valmistuksessa ja yhtena paivana kokkasin koko jattiperheelle perinteista suomalaista ruokaa, makaronilaatikkoa! Ensin keitettiin makaronit ja paistettiin jauhelihat puuhellalla, lammitettiin jattisuuri puu-uuni ulkona ja kohta kiikutettiin kolme kulhollista makaronilaatikkoa hyytymaan uunin uumeniin. Vahan jannitti tykkaako vaki ruoastani mutta huoli oli turha, silla laatikko upposi perheelle kuin tukki suohon.
Voin kuvitella Nicaraguan elon olevan hyvin pitkalti samanlaista kuin omien vanhempieni ollessa nuoria. Monesta jutusta mita olen nahnyt ja kokenut, tulee mieleen Suomi 40 vuotta sitten vaikken ole sita ollutkaan nakemassa. Esimerkiksi naiset kayttavat vaatteiden valmistuksessa poljettavia ompelukoneita, jotka Suomessa nykyaan ajavat kalliiden sisustushuonekalujen virkaa. Ruokamarkkinatorilta voi ostaa mm. sokeria, kahvia, jauhoja ja riisia kilohinnalla ja ruoka punnitaan romanttisella katosta roikkuvalla analogisella vaalla. Aika ajoin tuntuu, kuin olisin matkustanut aikakoneella takaisin historiaan! Taydellista:)
Yksi monista syista, miksi halusin siirtaa ruhoni ja elamani nimenomaan Latinalaiseen Amerikkaan oli kulttuuri, joka on taalla aarimmaisen mielenkiintoinen ja taynna syvia tunteita. En edes muista kaikkia sattumuksia mutta esimerkkina mainittakoon ekana paivana bussimatka kaupunkiin. Vastaantuleva bussi pysahtyi keskelle katua ja huitoi myos meidan bussin kuljettajaa pysahtymaan, koska halusi varoittaa lahella hengailevista poliiseista. Nain ollen ei poikkeuksellisesti voitu ottaa ihmisia bussin katolle matkustamaan, silla poliisit sakottavat kattokuljetuksista. Poistulomatkalla istuin bussikuskin vieressa ja tama yritti olla ovelana jeppena ottaa minusta kuvan taustapeilin kautta! Huomasin mita tyyppi puuhaa ja natisti hymyilin kameralle, jolloin tama nolostui ja keskittyi taas ajamiseen.
Ensimmaisena paivana saapuessani kylaan, saimme surullisen uutisen: perheelle tuttu, paikallinen 19-vuotias poika oli hukkunut laheisessa kanjonissa virtaavaan jokeen. Pelastuspartiot, kylalaiset, tutut ja tuntemattomat etsivat poikaa joesta kolme paivaa, kunnes ruumis vihdoin tarttui koyden paahan kiinnitettyyn koukkuun ja nousi pintaan. Menimme kaupunkiin vastaanottamaan pelastusryhmia ja arkussa makaavaa poikaa. Tapasin surevan isan ja pahoittelin, muutamaa hetkea myohemmin osallistuimme myos hautajaisiin. Paikalla oli koko kaupungin vaki ja tapauksesta uutisoitiin mediassa. Kanjoni oli tapauksen jalkeen nelja paivaa suljettu. Kavin tutustumassa kanjoniin sen taas avauduttua ja oppaat nayttivat paikan, johon poika hukkui ja josta myohemmin loytyi, -veti taman tyton aika sanattomaksi. Nicaraguassa kuolee paljon ihmisia liikenneonnettomuuksissa, silla kuskit ovat usein joko alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisina ratissa. Teiden varsilla on paljon risteja ja poliisit piirtavat asfalttiin liidulla ruumin hahmon onnettomuuden sattuessa.
Puolentoista viikon aikana ehti tapahtua paljon ja touhuttiin vaikka mita joka paiva. Muutamina paivina ratsasteltiin hevosella ja aasilla veljen kanssa, oli mukavaa puuhaa kuten ratsastaminen aina! Useana paivana matkattiin minibussilla kaupunkiin asioita hoitamaan ja tutustumaan ymparistoon. Vierailtiin myos ystavien ja sukulaisten luona ja vietettiin siskon kanssa pari yota tuttavaperheen luona kaupungissa (ensimmainen lammin suihku puoleentoista kuukauteen!). Maalla kulutettiin aikaa kantamalla kivia, katselemalla jalkapallopeleja, tekemalla ruokaa, siivoamalla, opetin kylan lapsille ja nuorille kortinpeluuta seka shakkia, sisaruksille bachataa ja salsaa seka yhtena paivana pidin englannin tunnin aikuisille kylakoulussa. Perjantaina koetettiin koko porukalla menna vierailemaan veljen luokse toiseen kaupunkiin mutta chickenbus ei koskaan tullut, odotimme nelja tuntia. Yksi veljista kertoi, ettei mielellaan poistu kylalta nimenomaan siita syysta, ettei bussit toimi koskaan. Lauantaina lahdettiin illalla samaisen veljen kanssa kaupungille katsomaan Miss Gay -showta paikallisen hotellin ravintolaan, oli vallan viihdyttava ilta:)
Lahdin Aqua Calientesta tiistaina mutta ikavoin yhteisoa suunnattomasti. Ekana iltana ollessani jo muualla en voinut pidatella kyyneleita, kun perheen 9-vuotias poika soitti minulle siskonsa puhelimesta ja sanoi suomeksi "mina rakastan sinua" ja englanniksi "don`t forget me" ja espanjaksi "no te olvido nunca nunca nunca!" (en unohda sinua ikina ikina ikina) Joka paiva perhe soittelee ja lahettaa viesteja missa olen, mita teen ja onhan minulla kaikki hyvin. Joka paiva muistelen hetkia, kun pelailtiin kylan lasten kanssa korttia kanojen tepastellessa selkiemme takana, kuunneltiin iltaisin musiikkia jattisammakoiden hyppiessa ymparillamme ja aamuisia kahvituokioita possuvauvan nukahtaessa jalkojen paalle saparoineen.
Nykyisellaan asun jalleen hostellissa (5$/yo sisaltaen pannukakkuja aamupalaksi) ja elinpaikkani on pirtea kaupunki Leon. Kaduilla vilisee hevoskarryja ja paata kaantaessa miltei poikkeuksetta nakopiiriin osuu satoja vuosia vanha kirkko tai luostari. Kaupungista loytyy yliopisto, joten nuoria on paljon ja elamaa riittaa joka paivalle. Saavuin eilen paivalla ja onnistuin saamaan samaiselle illalle tanssitunnin. Tanaan kavin retkella aktiivisella tulivuorella, trekattiin huipulle sandboardit selassa ja laskettiin laudoilla kivirinnetta alas. Sandboardissani oli satavarmasti joku vika, kun vauhtini vain kiihtyi enka saanut sita pysahtymaan ja alastullessa otinkin melko hienot ilmalennot kivikossa. Luita en onneksi mennyt poikki, vain ilmat lahti pihalle ja pikkunaarmuja tuli ranteeseen ja otsaan, kaikki siis hyvin:)
Olisi paljon paljon juttuja kerrottavana mutta en ehdi nyt kirjoittaa enempaa, seuraavaan kertaan siis!
Emmy
Muutamia valokuvia matkani varrelta loytyy Instagramista, minut loytaa nimella Lemmemmi.
Viimeisena aamuna sukellussaarella herasin kukonlaulun aikaan ehtiakseni aamulautalle. Seilasin rantakaupunkiin, josta aamupalan jalkeen jatkoin matkaani bussilla Hondurasin paakaupunkiin Tegucigalpaan. Illan suussa bussi saapui perille ja majoituin viereiseen hotelliin. Roudattuani rinkkani kolmanteen kerrokseen huoneeseeni kavasin halvassa paikallisessa comedorissa nappaamassa murua rinnan alle. Palasin kuitenkin ennen pimeaa takaisin majapaikkaani, silla Tegucigalpa on ehka vaarallisin kaupunki koko Vali-Amerikassa ja hotellini sijaitsi alakaupungilla hiukkasen arveluttavalla alueella. Ilta hurahti punkassa maaten tuijottaen tollosta The Mask - leffaa espanjaksi dubattuna.
Seuraavana aamuna jatkoin bussilla taivaltani kohti Nicaraguan rajaa. Olin Suomessa asuessani tutustunut salsapiirien kautta Misaeliin, joka on kotoisin Nicaraguasta, jossa hanen perheensa edelleen asuu. Misael kysyi minulta kevaalla haluanko menna tapaamaan hanen perhettaan matkani varrella ja vastasin myontavasti tottakai! Nainpa muutamaa tovia tuonnempana kolme Misaelin sisarusta oli minua vastassa lahella rajaa (odottaen ensin tunteja minua kun bussista hajosi matkalla rengas eivatka aikataulut pitaneet) ja suunnistimme kaikki yhdessa koossa heidan kotipaikalleen Aqua Calienteen, Pohjois-Nicaraguaan.
Aqua Caliente on pieni yhteiso maaseudulla, viiden kilometrin paassa Somoto - nimisesta pikku kaupungista. Elin perheen kanssa yhteensa vain 10 paivaa mutta aika heidan kanssaan on yksi elamani mieleenpainuvimmista kokemuksista ikina. Perheen paa on Misaelin isa ja hanen vaimonsa eli aiti, joilla on yhteensa yhdeksan lasta ja kymmenkunta lastenlasta. Miltei kaikki asuvat edelleen Aqua Calientessa, joko omassa talossa saman tien varrella tai kotona vanhempien kanssa. Kylassa kaikki tuntuivat olevan sukua toisilleen tai vahintaan kalylle/langolle. Tunsin ensi askelmastani lahtien oloni yhteisossa tervetulleeksi ja kotoisaksi, olin yksi perheesta ja minusta huolehdittiin kuin omasta lapsesta. Olen ollut tietoinen latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvasta suuresta perhekeskeisyydesta mutta en silti voinut kuvitella miten paljon rakkaus vallitsee heidan arkeaan. En lyhyen elamanhistoriani aikana ole koskaan tuntenut oloani niin rakastetuksi kuin tunsin Misaelin perheen kanssa elaessa, valittaminen ja huolehtiminen oli kasinkosketeltavaa. Minua oli odotettu yhteisossa jo pitkan aikaa ja kaikki halusivat tutustua ja viettaa aikaa kanssani. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa perheenjasenia tupsahteli sangylleni istumaan yksi toisensa jalkeen jututtamaan, ihmettelemaan tavaroitani ja hiplaamaan tukkaani. Vieraita tuli kaymaan kylassa harvase paiva ja kaikki kutsuivat minut kotiinsa vastavierailulle ja yokylaan.
Perheeseen kuului myos down-veli ja yksi lapsenlapsista oli sokea. Lisaksi eraana paivana kylassa kavi hondurasilainen yksijalkainen nainen renkaattoman rollaattorinsa kanssa. Renkaista rollaattorissa ei tosin olisi paljon hyotya, silla tiet maalla oli tosi huonoja ja kaupungin kadut taynna jyrkkia askelmia ja katukivetyksia. Seurailin sivusta, kuinka hienosti erityisperheenjasenet olivat osa perhetta siina missa muutkin ja kuinka kaikki auttoivat ja tukivat heita arjessa. Elama vamman kanssa on varmasti paljon paljon vaikeampaa taalla kuin teollisuusmaissa mutta silti, jos saisin valita, olisin mieluummin vammainen rakastettuna Nicaraguassa kuin elaisin hienoine sahkorullatuoleineni yksin Lutakon esteettomassa kaksiossani ja katselisin kun joku silloin talloin kay pakotettuna kiireen keskella auttamassa kotitoissa.
Nautin paljon myos hyvin simppelista elamasta maaseudun rauhassa. Talot olivat yksinkertaisia ja siella taalla sisalla ja ulkona vilisi paljon elaimia: kanoja, hevosia, aaseja, possuja, kalkkunoita, tipuja, kissoja, koiria, torakoita, pupuja... ja myrkkykaarmeita! Ei loytynyt vessaa, oli ulkohuussi maakuoppineen. Ei loytynyt suihkua saati lamminta vetta, oli ampari, kuuppa ja sangollinen vetta. Harvalla oli keittiossa savupiippu ulos, tavallisesti keittioiden katot olivat mustia noesta. Ei viemarointia, likavedet viskattiin vain ikkunasta ulos. Yhdella sisaruksista oli auto mutta kellaan ei ajokorttia silla ajella. Perheilla oli plantaaseja, joissa kasvoi maissia, papuja, kahvia, yucaa jne. Aiti kokkasi joka paiva herkullisia ruokia ja oli varmasti 100 % luomua :) Autoin valilla ruoan valmistuksessa ja yhtena paivana kokkasin koko jattiperheelle perinteista suomalaista ruokaa, makaronilaatikkoa! Ensin keitettiin makaronit ja paistettiin jauhelihat puuhellalla, lammitettiin jattisuuri puu-uuni ulkona ja kohta kiikutettiin kolme kulhollista makaronilaatikkoa hyytymaan uunin uumeniin. Vahan jannitti tykkaako vaki ruoastani mutta huoli oli turha, silla laatikko upposi perheelle kuin tukki suohon.
Voin kuvitella Nicaraguan elon olevan hyvin pitkalti samanlaista kuin omien vanhempieni ollessa nuoria. Monesta jutusta mita olen nahnyt ja kokenut, tulee mieleen Suomi 40 vuotta sitten vaikken ole sita ollutkaan nakemassa. Esimerkiksi naiset kayttavat vaatteiden valmistuksessa poljettavia ompelukoneita, jotka Suomessa nykyaan ajavat kalliiden sisustushuonekalujen virkaa. Ruokamarkkinatorilta voi ostaa mm. sokeria, kahvia, jauhoja ja riisia kilohinnalla ja ruoka punnitaan romanttisella katosta roikkuvalla analogisella vaalla. Aika ajoin tuntuu, kuin olisin matkustanut aikakoneella takaisin historiaan! Taydellista:)
Yksi monista syista, miksi halusin siirtaa ruhoni ja elamani nimenomaan Latinalaiseen Amerikkaan oli kulttuuri, joka on taalla aarimmaisen mielenkiintoinen ja taynna syvia tunteita. En edes muista kaikkia sattumuksia mutta esimerkkina mainittakoon ekana paivana bussimatka kaupunkiin. Vastaantuleva bussi pysahtyi keskelle katua ja huitoi myos meidan bussin kuljettajaa pysahtymaan, koska halusi varoittaa lahella hengailevista poliiseista. Nain ollen ei poikkeuksellisesti voitu ottaa ihmisia bussin katolle matkustamaan, silla poliisit sakottavat kattokuljetuksista. Poistulomatkalla istuin bussikuskin vieressa ja tama yritti olla ovelana jeppena ottaa minusta kuvan taustapeilin kautta! Huomasin mita tyyppi puuhaa ja natisti hymyilin kameralle, jolloin tama nolostui ja keskittyi taas ajamiseen.
Ensimmaisena paivana saapuessani kylaan, saimme surullisen uutisen: perheelle tuttu, paikallinen 19-vuotias poika oli hukkunut laheisessa kanjonissa virtaavaan jokeen. Pelastuspartiot, kylalaiset, tutut ja tuntemattomat etsivat poikaa joesta kolme paivaa, kunnes ruumis vihdoin tarttui koyden paahan kiinnitettyyn koukkuun ja nousi pintaan. Menimme kaupunkiin vastaanottamaan pelastusryhmia ja arkussa makaavaa poikaa. Tapasin surevan isan ja pahoittelin, muutamaa hetkea myohemmin osallistuimme myos hautajaisiin. Paikalla oli koko kaupungin vaki ja tapauksesta uutisoitiin mediassa. Kanjoni oli tapauksen jalkeen nelja paivaa suljettu. Kavin tutustumassa kanjoniin sen taas avauduttua ja oppaat nayttivat paikan, johon poika hukkui ja josta myohemmin loytyi, -veti taman tyton aika sanattomaksi. Nicaraguassa kuolee paljon ihmisia liikenneonnettomuuksissa, silla kuskit ovat usein joko alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisina ratissa. Teiden varsilla on paljon risteja ja poliisit piirtavat asfalttiin liidulla ruumin hahmon onnettomuuden sattuessa.
Puolentoista viikon aikana ehti tapahtua paljon ja touhuttiin vaikka mita joka paiva. Muutamina paivina ratsasteltiin hevosella ja aasilla veljen kanssa, oli mukavaa puuhaa kuten ratsastaminen aina! Useana paivana matkattiin minibussilla kaupunkiin asioita hoitamaan ja tutustumaan ymparistoon. Vierailtiin myos ystavien ja sukulaisten luona ja vietettiin siskon kanssa pari yota tuttavaperheen luona kaupungissa (ensimmainen lammin suihku puoleentoista kuukauteen!). Maalla kulutettiin aikaa kantamalla kivia, katselemalla jalkapallopeleja, tekemalla ruokaa, siivoamalla, opetin kylan lapsille ja nuorille kortinpeluuta seka shakkia, sisaruksille bachataa ja salsaa seka yhtena paivana pidin englannin tunnin aikuisille kylakoulussa. Perjantaina koetettiin koko porukalla menna vierailemaan veljen luokse toiseen kaupunkiin mutta chickenbus ei koskaan tullut, odotimme nelja tuntia. Yksi veljista kertoi, ettei mielellaan poistu kylalta nimenomaan siita syysta, ettei bussit toimi koskaan. Lauantaina lahdettiin illalla samaisen veljen kanssa kaupungille katsomaan Miss Gay -showta paikallisen hotellin ravintolaan, oli vallan viihdyttava ilta:)
Lahdin Aqua Calientesta tiistaina mutta ikavoin yhteisoa suunnattomasti. Ekana iltana ollessani jo muualla en voinut pidatella kyyneleita, kun perheen 9-vuotias poika soitti minulle siskonsa puhelimesta ja sanoi suomeksi "mina rakastan sinua" ja englanniksi "don`t forget me" ja espanjaksi "no te olvido nunca nunca nunca!" (en unohda sinua ikina ikina ikina) Joka paiva perhe soittelee ja lahettaa viesteja missa olen, mita teen ja onhan minulla kaikki hyvin. Joka paiva muistelen hetkia, kun pelailtiin kylan lasten kanssa korttia kanojen tepastellessa selkiemme takana, kuunneltiin iltaisin musiikkia jattisammakoiden hyppiessa ymparillamme ja aamuisia kahvituokioita possuvauvan nukahtaessa jalkojen paalle saparoineen.
Nykyisellaan asun jalleen hostellissa (5$/yo sisaltaen pannukakkuja aamupalaksi) ja elinpaikkani on pirtea kaupunki Leon. Kaduilla vilisee hevoskarryja ja paata kaantaessa miltei poikkeuksetta nakopiiriin osuu satoja vuosia vanha kirkko tai luostari. Kaupungista loytyy yliopisto, joten nuoria on paljon ja elamaa riittaa joka paivalle. Saavuin eilen paivalla ja onnistuin saamaan samaiselle illalle tanssitunnin. Tanaan kavin retkella aktiivisella tulivuorella, trekattiin huipulle sandboardit selassa ja laskettiin laudoilla kivirinnetta alas. Sandboardissani oli satavarmasti joku vika, kun vauhtini vain kiihtyi enka saanut sita pysahtymaan ja alastullessa otinkin melko hienot ilmalennot kivikossa. Luita en onneksi mennyt poikki, vain ilmat lahti pihalle ja pikkunaarmuja tuli ranteeseen ja otsaan, kaikki siis hyvin:)
Olisi paljon paljon juttuja kerrottavana mutta en ehdi nyt kirjoittaa enempaa, seuraavaan kertaan siis!
Emmy
Muutamia valokuvia matkani varrelta loytyy Instagramista, minut loytaa nimella Lemmemmi.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Honduras & maailman toiseksi suurin koralliriutta
Vuosia mielessa siintanyt unelmani toteutui vihdoin ja viimein, suoritin PADI Open Water - laitesukelluskurssin ja olen nyt pateva sukeltamaan ympari maapallon! Sukeltaminen oli yhta mahtavaa kuin olin ajatellutkin sen aina olevan, ehka jopa hitusen hienompaa:) Ihana rauha, ihana hiljaisuus -vain mina, vedenalainen elaimisto koralleineen ja ylhaalla kimalteleva pinta. Sukeltaminen kuplien seassa saa aikaan meditatiivisen olotilan, mieli tyhjentyy ja voi vain nauttia hetkesta ja ymparoivasta kauneudesta. Hondurasissa sijaitsee maapallon toiseksi suurin kuvankaunis koralliriutta, joka ulottuu Mexicosta Belizen ja Guatemalan kautta Hondurasiin saakka, yhteensa 1 000 km!
Synttareitten jalkeisena paivana saavuin hulvattomien ruotsalaispoikain kera Utilalle lautalla ja majoituttiin hostelliin meren rannalle. Tarkoituksenani oli aloittaa samaisessa hostellissa lauantaina laitesukelluskurssi mutta perjantaina seurasin sivusta muiden sukellusteoriatuntia ja katselin aamu-uinnillani kun porukka haipyi veneella merelle tankkeineen. Ryhmat oli tosi isoja ja samaan veneeseen ahtautui parikymmenta tyyppia. Hostelli oli myos huge, paljon Pohjois-Amerikkalaisia turisteja, henkilokunta koostui paaosin myos jenkeista, ravintolassa oli tyyriit sapuskat ja meno keskittyi iltaisin biletykseen. Ei tuntunut mun paikalta ja niinpa perjantaina kaytyani aamulla joogatunnilla (jota vetaa venezuelalainen huipputaitava joogi) ja joogatoverin kans power-smoothieilla tein saaren sukelluskeskuksiin pikku kyselykierroksen ja paadyin viela samaisena paivana aloittamaan sukelluksen teoriaopinnot Paradise Divers -nimisessa merenranta lodgessa. Kamelin selan katkaisi lopulta sukelluskeskuksen hyva sijainti, sukelluskurssin edullisuus ja ikioma yksityissukellusopettaja. Hostellissa ei ollut paljon muita asukkaita lisakseni, espanjalaisia kourallinen plus yksi sveitsilainen, yksi ranskalainen, yksi chilelainen ja yksi mexicolainen. Kaikki puhuivat espanjaa ja mikas sen mukavempaa!
Hassua ajatella miten elama muuttuu ja miten paljon voikaan itse vaikuttaa oman polun kulkusuuntaan. Reilu vuosi sitten en puhunut halaistua sanaa espanjaa, en edes tiennyt mihin kohtaan piti raapustaa oma nimi kun espanjan kielikoulussa lahtotasotestin nenani eteen lykkasivat. Nyt tulkkaan guatemalalaisen oppaan puheita espanjasta englanniksi jenkkituristeille ja pohdin elamantarkoitusta espanjaksi yhdessa madridilaisten matkalaisten kera. Vuosi sitten aloittelin salsatunteja Ecuadorissa ja nyt tanssin jopa keskella katua vaikka yksin kuullessani tanssirytmeja ja vedan salsa/bachatatunteja paikallisille latinoille ja turisteille. Suurinosa asioista elontiella on kiinni halusta ja halu on kiinni sisaisesta tahdosta toteuttaa halut. Kun on riittavasti intohimoa siihen mita tekee, pystyy kehittymaan hurjaa vauhtia kohti hyvia tuloksia ja mika sen sielua ravitsevampaa kuin huomata parjaavansa ja saavuttavan nain rutkasti lisaa onnenhetkia elonpaiviin!
Reilun viikon olen nyt Paradise Divers lodgessa majaillut, sain kurssini kunnialla paatokseen ja sen jalkeen sukellellut huvikseni muiden mukana. Seuraavaksi aion suorittaa sukellusurallani Advance Open Water - lisenssin, johon kuuluu mm. sukelluksia 30 metriin ja pimeasukellus taskulamppujen valossa. Advance odottakoon minua seuraavassa viela tuntemattomassa sukelluskohteessani! Merenalainen maailma tuntui alusta alkaen omalta, vesi elementtina on aina ollut lahella sydantani ja olen hyva uimari. Uimista voisi jatkaa loputtomiin, en ole viela koskaan kohdannut hetkea, jossa voimani ehtyvat kesken uinnin. Viime joulukuussa testasin uimahallissa milloin raja tulee vastaan mutta 4 800 metrin kohdalla valot sammui altaasta merkkina lahestyvasta sulkemisajasta ja jouduin pikaisesti pomppaamaan ylos altaasta ehtiakseni viela saunomaan. Myos sukeltaminen tuntuu helpolta, vedessa on helppo liikkua ja omalla hengityksella voi vaikuttaa paljon kelluvuuteen. Kaytan sukeltaessani tosi vahan happea, jopa paljon vahemman kuin sukellusopettajani ja siksi sainkin kayttaa pienempia happisailioita. Ikavin osuus sukelluksessa ainakin minun kohdallani on veteen asteleleminen veneesta ja varsinkin sielta nouseminen tikkaita pitkin kaikkine varusteineni, silla jo pelkka normaalikokoinen tankki selassa painaa noin puolet omasta elopainostani.
Hondurasissa on maailman halvimmat sukelluskurssit, omani maksoi 180e, sisaltaen 5 yon majoituksen. Samainen kurssi Suomessa maksaa noin 400e. Myonnettakoon, etta kurssin laatu ei valttamatta ylla Suomen tasolle mutta kaiken tarpeellisen opin ja hengissa sukelluksista selvisin. Teoriaopinnot kasittivat 4 videota, joiden perusteella vastasin monisteella esitettyihin kysymyksiin. Kaytiin kysymykset sukellusopettajan kanssa myohemmin lapi ja han kertoi miten taulukon avulla lasketaan syvyyksia, uppeluksissa- ja pinnallaoloaikoja. Lopuksi han iski paattokokeen eteeni ja lahti itse sukeltamaan. Minulla olisi ollut taydelliset apajat luntata kaikki tieto vieressa olevista muistiinpanoistani, Internetista tai kirjoista mutta hyvan scandinaavisen kasvatuksen ansiosta tein kokeen tunnollisesti ilman apuja ja sain tulokseksi 46/50 eli lapi meni! (75% vastauksista oltava oikein) Oppikirjaan minun ei tarvinnut kajota kertaakaan koko kurssin aikana. Lapaistyani kurssin sukellusmeininki muuttui kuin ruotsin kieliopinnot Suomessa: viimeisen kokeen jalkeen formatoidaan aivot koko kielesta. Esimerkkina lahdettiin porukalla sukeltamaan kauemmaksi saaren pohjoisosaan. Olin ainoa, jolla oli vain Open Water patevyys eli lupa sukeltaa vain 18 metriin kun muilla vahintaan 30 metriin. Niinpa mexicolainen sukellusparini kehotuksesta sukelsin muiden mukana 35 metriin ilman ongelmia ja oli huippua! Kurssilla opituilla aika/syvyyslaskuilla ja ennen veteenpudottautumista viime hetkella tehtavilla pari-checkkauksilla sai heittaa vesilintua niin kauas kun jaksaa. Lisaksi tyypit sukeltaa yksin ja miltei poikkeuksetta marijuahan vaikutuksen alaisena, niin turistit, paikalliset kuin sukellusopetkin.
Viikko Hondurasissa kului nopeasti sukellellen, joogaten ja saareen tutustuen, huomenna jalleen on aika vaihtaa maisemaa. Maaranpaani on vihdoin Nicaragua, jota olen odottanut eniten koko Vali-Amerikassa ja josta olen yhta innoissani kuin lapsena Kontulaan lahdosta:)
Rentouttavaa viikonloppua Suomeen!
Turtle Princessa Emmi
Synttareitten jalkeisena paivana saavuin hulvattomien ruotsalaispoikain kera Utilalle lautalla ja majoituttiin hostelliin meren rannalle. Tarkoituksenani oli aloittaa samaisessa hostellissa lauantaina laitesukelluskurssi mutta perjantaina seurasin sivusta muiden sukellusteoriatuntia ja katselin aamu-uinnillani kun porukka haipyi veneella merelle tankkeineen. Ryhmat oli tosi isoja ja samaan veneeseen ahtautui parikymmenta tyyppia. Hostelli oli myos huge, paljon Pohjois-Amerikkalaisia turisteja, henkilokunta koostui paaosin myos jenkeista, ravintolassa oli tyyriit sapuskat ja meno keskittyi iltaisin biletykseen. Ei tuntunut mun paikalta ja niinpa perjantaina kaytyani aamulla joogatunnilla (jota vetaa venezuelalainen huipputaitava joogi) ja joogatoverin kans power-smoothieilla tein saaren sukelluskeskuksiin pikku kyselykierroksen ja paadyin viela samaisena paivana aloittamaan sukelluksen teoriaopinnot Paradise Divers -nimisessa merenranta lodgessa. Kamelin selan katkaisi lopulta sukelluskeskuksen hyva sijainti, sukelluskurssin edullisuus ja ikioma yksityissukellusopettaja. Hostellissa ei ollut paljon muita asukkaita lisakseni, espanjalaisia kourallinen plus yksi sveitsilainen, yksi ranskalainen, yksi chilelainen ja yksi mexicolainen. Kaikki puhuivat espanjaa ja mikas sen mukavempaa!
Hassua ajatella miten elama muuttuu ja miten paljon voikaan itse vaikuttaa oman polun kulkusuuntaan. Reilu vuosi sitten en puhunut halaistua sanaa espanjaa, en edes tiennyt mihin kohtaan piti raapustaa oma nimi kun espanjan kielikoulussa lahtotasotestin nenani eteen lykkasivat. Nyt tulkkaan guatemalalaisen oppaan puheita espanjasta englanniksi jenkkituristeille ja pohdin elamantarkoitusta espanjaksi yhdessa madridilaisten matkalaisten kera. Vuosi sitten aloittelin salsatunteja Ecuadorissa ja nyt tanssin jopa keskella katua vaikka yksin kuullessani tanssirytmeja ja vedan salsa/bachatatunteja paikallisille latinoille ja turisteille. Suurinosa asioista elontiella on kiinni halusta ja halu on kiinni sisaisesta tahdosta toteuttaa halut. Kun on riittavasti intohimoa siihen mita tekee, pystyy kehittymaan hurjaa vauhtia kohti hyvia tuloksia ja mika sen sielua ravitsevampaa kuin huomata parjaavansa ja saavuttavan nain rutkasti lisaa onnenhetkia elonpaiviin!
Reilun viikon olen nyt Paradise Divers lodgessa majaillut, sain kurssini kunnialla paatokseen ja sen jalkeen sukellellut huvikseni muiden mukana. Seuraavaksi aion suorittaa sukellusurallani Advance Open Water - lisenssin, johon kuuluu mm. sukelluksia 30 metriin ja pimeasukellus taskulamppujen valossa. Advance odottakoon minua seuraavassa viela tuntemattomassa sukelluskohteessani! Merenalainen maailma tuntui alusta alkaen omalta, vesi elementtina on aina ollut lahella sydantani ja olen hyva uimari. Uimista voisi jatkaa loputtomiin, en ole viela koskaan kohdannut hetkea, jossa voimani ehtyvat kesken uinnin. Viime joulukuussa testasin uimahallissa milloin raja tulee vastaan mutta 4 800 metrin kohdalla valot sammui altaasta merkkina lahestyvasta sulkemisajasta ja jouduin pikaisesti pomppaamaan ylos altaasta ehtiakseni viela saunomaan. Myos sukeltaminen tuntuu helpolta, vedessa on helppo liikkua ja omalla hengityksella voi vaikuttaa paljon kelluvuuteen. Kaytan sukeltaessani tosi vahan happea, jopa paljon vahemman kuin sukellusopettajani ja siksi sainkin kayttaa pienempia happisailioita. Ikavin osuus sukelluksessa ainakin minun kohdallani on veteen asteleleminen veneesta ja varsinkin sielta nouseminen tikkaita pitkin kaikkine varusteineni, silla jo pelkka normaalikokoinen tankki selassa painaa noin puolet omasta elopainostani.
Hondurasissa on maailman halvimmat sukelluskurssit, omani maksoi 180e, sisaltaen 5 yon majoituksen. Samainen kurssi Suomessa maksaa noin 400e. Myonnettakoon, etta kurssin laatu ei valttamatta ylla Suomen tasolle mutta kaiken tarpeellisen opin ja hengissa sukelluksista selvisin. Teoriaopinnot kasittivat 4 videota, joiden perusteella vastasin monisteella esitettyihin kysymyksiin. Kaytiin kysymykset sukellusopettajan kanssa myohemmin lapi ja han kertoi miten taulukon avulla lasketaan syvyyksia, uppeluksissa- ja pinnallaoloaikoja. Lopuksi han iski paattokokeen eteeni ja lahti itse sukeltamaan. Minulla olisi ollut taydelliset apajat luntata kaikki tieto vieressa olevista muistiinpanoistani, Internetista tai kirjoista mutta hyvan scandinaavisen kasvatuksen ansiosta tein kokeen tunnollisesti ilman apuja ja sain tulokseksi 46/50 eli lapi meni! (75% vastauksista oltava oikein) Oppikirjaan minun ei tarvinnut kajota kertaakaan koko kurssin aikana. Lapaistyani kurssin sukellusmeininki muuttui kuin ruotsin kieliopinnot Suomessa: viimeisen kokeen jalkeen formatoidaan aivot koko kielesta. Esimerkkina lahdettiin porukalla sukeltamaan kauemmaksi saaren pohjoisosaan. Olin ainoa, jolla oli vain Open Water patevyys eli lupa sukeltaa vain 18 metriin kun muilla vahintaan 30 metriin. Niinpa mexicolainen sukellusparini kehotuksesta sukelsin muiden mukana 35 metriin ilman ongelmia ja oli huippua! Kurssilla opituilla aika/syvyyslaskuilla ja ennen veteenpudottautumista viime hetkella tehtavilla pari-checkkauksilla sai heittaa vesilintua niin kauas kun jaksaa. Lisaksi tyypit sukeltaa yksin ja miltei poikkeuksetta marijuahan vaikutuksen alaisena, niin turistit, paikalliset kuin sukellusopetkin.
Viikko Hondurasissa kului nopeasti sukellellen, joogaten ja saareen tutustuen, huomenna jalleen on aika vaihtaa maisemaa. Maaranpaani on vihdoin Nicaragua, jota olen odottanut eniten koko Vali-Amerikassa ja josta olen yhta innoissani kuin lapsena Kontulaan lahdosta:)
Rentouttavaa viikonloppua Suomeen!
Turtle Princessa Emmi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)