Rakkautta maalla

Saludos Nicaraguasta!

Viimeisena aamuna sukellussaarella herasin kukonlaulun aikaan ehtiakseni aamulautalle. Seilasin rantakaupunkiin, josta aamupalan jalkeen jatkoin matkaani bussilla Hondurasin paakaupunkiin Tegucigalpaan. Illan suussa bussi saapui perille ja majoituin viereiseen hotelliin. Roudattuani rinkkani kolmanteen kerrokseen huoneeseeni kavasin halvassa paikallisessa comedorissa nappaamassa murua rinnan alle. Palasin kuitenkin ennen pimeaa takaisin majapaikkaani, silla Tegucigalpa on ehka vaarallisin kaupunki koko Vali-Amerikassa ja hotellini sijaitsi alakaupungilla hiukkasen arveluttavalla alueella. Ilta hurahti punkassa maaten tuijottaen tollosta The Mask - leffaa espanjaksi dubattuna.

Seuraavana aamuna jatkoin bussilla taivaltani kohti Nicaraguan rajaa. Olin Suomessa asuessani tutustunut salsapiirien kautta Misaeliin, joka on kotoisin Nicaraguasta, jossa hanen perheensa edelleen asuu. Misael kysyi minulta kevaalla haluanko menna tapaamaan hanen perhettaan matkani varrella ja vastasin myontavasti tottakai! Nainpa muutamaa tovia tuonnempana kolme Misaelin sisarusta oli minua vastassa lahella rajaa (odottaen ensin tunteja minua kun bussista hajosi matkalla rengas eivatka aikataulut pitaneet) ja suunnistimme kaikki yhdessa koossa heidan kotipaikalleen Aqua Calienteen, Pohjois-Nicaraguaan.

Aqua Caliente on pieni yhteiso maaseudulla, viiden kilometrin paassa Somoto - nimisesta pikku kaupungista. Elin perheen kanssa yhteensa vain 10 paivaa mutta aika heidan kanssaan on yksi elamani mieleenpainuvimmista kokemuksista ikina. Perheen paa on Misaelin isa ja hanen vaimonsa eli aiti, joilla on yhteensa yhdeksan lasta ja kymmenkunta lastenlasta. Miltei kaikki asuvat edelleen Aqua Calientessa, joko omassa talossa saman tien varrella tai kotona vanhempien kanssa. Kylassa kaikki tuntuivat olevan sukua toisilleen tai vahintaan kalylle/langolle. Tunsin ensi askelmastani lahtien oloni yhteisossa tervetulleeksi ja kotoisaksi, olin yksi perheesta ja minusta huolehdittiin kuin omasta lapsesta. Olen ollut tietoinen latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvasta suuresta perhekeskeisyydesta mutta en silti voinut kuvitella miten paljon rakkaus vallitsee heidan arkeaan. En lyhyen elamanhistoriani aikana ole koskaan tuntenut oloani niin rakastetuksi kuin tunsin Misaelin perheen kanssa elaessa, valittaminen ja huolehtiminen oli kasinkosketeltavaa. Minua oli odotettu yhteisossa jo pitkan aikaa ja kaikki halusivat tutustua ja viettaa aikaa kanssani. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa perheenjasenia tupsahteli sangylleni istumaan yksi toisensa jalkeen jututtamaan, ihmettelemaan tavaroitani ja hiplaamaan tukkaani. Vieraita tuli kaymaan kylassa harvase paiva ja kaikki kutsuivat minut kotiinsa vastavierailulle ja yokylaan.

Perheeseen kuului myos down-veli ja yksi lapsenlapsista oli sokea. Lisaksi eraana paivana kylassa kavi hondurasilainen yksijalkainen nainen renkaattoman rollaattorinsa kanssa. Renkaista rollaattorissa ei tosin olisi paljon hyotya, silla tiet maalla oli tosi huonoja ja kaupungin kadut taynna jyrkkia askelmia ja katukivetyksia. Seurailin sivusta, kuinka hienosti erityisperheenjasenet olivat osa perhetta siina missa muutkin ja kuinka kaikki auttoivat ja tukivat heita arjessa. Elama vamman kanssa on varmasti paljon paljon vaikeampaa taalla kuin teollisuusmaissa mutta silti, jos saisin valita, olisin mieluummin vammainen rakastettuna Nicaraguassa kuin elaisin hienoine sahkorullatuoleineni yksin Lutakon esteettomassa kaksiossani ja katselisin kun joku silloin talloin kay pakotettuna kiireen keskella auttamassa kotitoissa.

Nautin paljon myos hyvin simppelista elamasta maaseudun rauhassa. Talot olivat yksinkertaisia ja siella taalla sisalla ja ulkona vilisi paljon elaimia: kanoja, hevosia, aaseja, possuja, kalkkunoita, tipuja, kissoja, koiria, torakoita, pupuja... ja myrkkykaarmeita! Ei loytynyt vessaa, oli ulkohuussi maakuoppineen. Ei loytynyt suihkua saati lamminta vetta, oli ampari, kuuppa ja sangollinen vetta. Harvalla oli keittiossa savupiippu ulos, tavallisesti keittioiden katot olivat mustia noesta. Ei viemarointia, likavedet viskattiin vain ikkunasta ulos. Yhdella sisaruksista oli auto mutta kellaan ei ajokorttia silla ajella. Perheilla oli plantaaseja, joissa kasvoi maissia, papuja, kahvia, yucaa jne. Aiti kokkasi joka paiva herkullisia ruokia ja oli varmasti 100 % luomua :) Autoin valilla ruoan valmistuksessa ja yhtena paivana kokkasin koko jattiperheelle perinteista suomalaista ruokaa, makaronilaatikkoa! Ensin keitettiin makaronit ja paistettiin jauhelihat puuhellalla, lammitettiin jattisuuri puu-uuni ulkona ja kohta kiikutettiin kolme kulhollista makaronilaatikkoa hyytymaan uunin uumeniin. Vahan jannitti tykkaako vaki ruoastani mutta huoli oli turha, silla laatikko upposi perheelle kuin tukki suohon.

Voin kuvitella Nicaraguan elon olevan hyvin pitkalti samanlaista kuin omien vanhempieni ollessa nuoria. Monesta jutusta mita olen nahnyt ja kokenut, tulee mieleen Suomi 40 vuotta sitten vaikken ole sita ollutkaan nakemassa. Esimerkiksi naiset kayttavat vaatteiden valmistuksessa poljettavia ompelukoneita, jotka Suomessa nykyaan ajavat kalliiden sisustushuonekalujen virkaa. Ruokamarkkinatorilta voi ostaa mm. sokeria, kahvia, jauhoja ja riisia kilohinnalla ja ruoka punnitaan romanttisella katosta roikkuvalla analogisella vaalla. Aika ajoin tuntuu, kuin olisin matkustanut aikakoneella takaisin historiaan! Taydellista:)

Yksi monista syista, miksi halusin siirtaa ruhoni ja elamani nimenomaan Latinalaiseen Amerikkaan oli kulttuuri, joka on taalla aarimmaisen mielenkiintoinen ja taynna syvia tunteita. En edes muista kaikkia sattumuksia mutta esimerkkina mainittakoon ekana paivana bussimatka kaupunkiin. Vastaantuleva bussi pysahtyi keskelle katua ja huitoi myos meidan bussin kuljettajaa pysahtymaan, koska halusi varoittaa lahella hengailevista poliiseista. Nain ollen ei poikkeuksellisesti voitu ottaa ihmisia bussin katolle matkustamaan, silla poliisit sakottavat kattokuljetuksista. Poistulomatkalla istuin bussikuskin vieressa ja tama yritti olla ovelana jeppena ottaa minusta kuvan taustapeilin kautta! Huomasin mita tyyppi puuhaa ja natisti hymyilin kameralle, jolloin tama nolostui ja keskittyi taas ajamiseen.

Ensimmaisena paivana saapuessani kylaan, saimme surullisen uutisen: perheelle tuttu, paikallinen 19-vuotias poika oli hukkunut laheisessa kanjonissa virtaavaan jokeen. Pelastuspartiot, kylalaiset, tutut ja tuntemattomat etsivat poikaa joesta kolme paivaa, kunnes ruumis vihdoin tarttui koyden paahan kiinnitettyyn koukkuun ja nousi pintaan. Menimme kaupunkiin vastaanottamaan pelastusryhmia ja arkussa makaavaa poikaa. Tapasin surevan isan ja pahoittelin, muutamaa hetkea myohemmin osallistuimme myos hautajaisiin. Paikalla oli koko kaupungin vaki ja tapauksesta uutisoitiin mediassa. Kanjoni oli tapauksen jalkeen nelja paivaa suljettu. Kavin tutustumassa kanjoniin sen taas avauduttua ja oppaat nayttivat paikan, johon poika hukkui ja josta myohemmin loytyi, -veti taman tyton aika sanattomaksi. Nicaraguassa kuolee paljon ihmisia liikenneonnettomuuksissa, silla kuskit ovat usein joko alkoholin tai huumeiden vaikutuksen alaisina ratissa. Teiden varsilla on paljon risteja ja poliisit piirtavat asfalttiin liidulla ruumin hahmon onnettomuuden sattuessa.

Puolentoista viikon aikana ehti tapahtua paljon ja touhuttiin vaikka mita joka paiva. Muutamina paivina ratsasteltiin hevosella ja aasilla veljen kanssa, oli mukavaa puuhaa kuten ratsastaminen aina! Useana paivana matkattiin minibussilla kaupunkiin asioita hoitamaan ja tutustumaan ymparistoon. Vierailtiin myos ystavien ja sukulaisten luona ja vietettiin siskon kanssa pari yota tuttavaperheen luona kaupungissa (ensimmainen lammin suihku puoleentoista kuukauteen!). Maalla kulutettiin aikaa kantamalla kivia, katselemalla jalkapallopeleja, tekemalla ruokaa, siivoamalla, opetin kylan lapsille ja nuorille kortinpeluuta seka shakkia, sisaruksille bachataa ja salsaa seka yhtena paivana pidin englannin tunnin aikuisille kylakoulussa. Perjantaina koetettiin koko porukalla menna vierailemaan veljen luokse toiseen kaupunkiin mutta chickenbus ei koskaan tullut, odotimme nelja tuntia. Yksi veljista kertoi, ettei mielellaan poistu kylalta nimenomaan siita syysta, ettei bussit toimi koskaan. Lauantaina lahdettiin illalla samaisen veljen kanssa kaupungille katsomaan Miss Gay -showta paikallisen hotellin ravintolaan, oli vallan viihdyttava ilta:)

Lahdin Aqua Calientesta tiistaina mutta ikavoin yhteisoa suunnattomasti. Ekana iltana ollessani jo muualla en voinut pidatella kyyneleita, kun perheen 9-vuotias poika soitti minulle siskonsa puhelimesta ja sanoi suomeksi "mina rakastan sinua" ja englanniksi "don`t forget me" ja espanjaksi "no te olvido nunca nunca nunca!" (en unohda sinua ikina ikina ikina) Joka paiva perhe soittelee ja lahettaa viesteja missa olen, mita teen ja onhan minulla kaikki hyvin. Joka paiva muistelen hetkia, kun pelailtiin kylan lasten kanssa korttia kanojen tepastellessa selkiemme takana, kuunneltiin iltaisin musiikkia jattisammakoiden hyppiessa ymparillamme ja aamuisia kahvituokioita possuvauvan nukahtaessa jalkojen paalle saparoineen.

Nykyisellaan asun jalleen hostellissa (5$/yo sisaltaen pannukakkuja aamupalaksi) ja elinpaikkani on pirtea kaupunki Leon. Kaduilla vilisee hevoskarryja ja paata kaantaessa miltei poikkeuksetta nakopiiriin osuu satoja vuosia vanha kirkko tai luostari. Kaupungista loytyy yliopisto, joten nuoria on paljon ja elamaa riittaa joka paivalle. Saavuin eilen paivalla ja onnistuin saamaan samaiselle illalle tanssitunnin. Tanaan kavin retkella aktiivisella tulivuorella, trekattiin huipulle sandboardit selassa ja laskettiin laudoilla kivirinnetta alas. Sandboardissani oli satavarmasti joku vika, kun vauhtini vain kiihtyi enka saanut sita pysahtymaan ja alastullessa otinkin melko hienot ilmalennot kivikossa. Luita en onneksi mennyt poikki, vain ilmat lahti pihalle ja pikkunaarmuja tuli ranteeseen ja otsaan, kaikki siis hyvin:)

Olisi paljon paljon juttuja kerrottavana mutta en ehdi nyt kirjoittaa enempaa, seuraavaan kertaan siis!


Emmy

Muutamia valokuvia matkani varrelta loytyy Instagramista, minut loytaa nimella Lemmemmi.